Terve, ja kiitos kaloista -lainauksia

Uutiset   Hahmot   Planeetat   Linkit   Lainaukset   Muuta   Historia   Tietoja sivustosta   Vieraskirja
Villen kotisivut

<< Pääsivu
Kaikki

Linnunradan käsikirja liftareille
Maailmanlopun ravintola
Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki
Terve, ja kiitos kaloista
Enimmäkseen harmiton
>>

Hahmot tästä kirjasta Planeetat tästä kirjasta


  Kaukana Linnunradan läntisen kierteishaaran epämmuodikkaan pään tuntemattomilla perukoilla sijaitsee pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin yhdeksänkymmenenkahden miljoonan mailin päässä täysin merkityksetön sinivihreä planetta, jonka apinoista polveutuvat elämänmuodot ovat niin käsittämättönän alkukantaisia, että ne yhä pitävät digitaalikelloa aika näppäränä keksintönä.
  Sinä iltana tuli pimeä aikaisin, mikä oli tavallista siihen vuodenaikaan. Oli kylmää ja tuulista, mikä oli tavallista.
  Rupesi satamaan, mikä oli erityisen tavallista.
  Taivaalta laskeutui avaruusalus. Se ei ollut tavallista.
  Väestölaskentaraportti, niin kuin useimmat tutkimukset, oli maksanut mielettömästi eikä kertonut mitään sellaista mitä ei olisi jo muutenkin tiedetty - paitsi että jokaikisellä Linnunradan asukkaalla oli 2,4 jalkaa ja kotieläimenä hyeena. Koska tämä oli selvästi pötyä, oli koko homma paiskattu roskiin.
  Kassin kylkeen oli painettu tekstiä suurin kirjaimin ja siinä luki (jos osasi ventaurilaiset aakkoset) TULLIVAPAA MEGAMARKET, PORT BRASTA, ALFA CENTAURI. ARVONNOUSUA AVARUUDESSA. OLE KUIN KAHDESKYMMENESTOINEN NORSU - HAUKU!
  Rob McKennalla oli kaksisataakolmekymmentäyksi sanaa erilaisille sadetyypeille pieneen muistivihkoon kirjattuna, eikä hän pitänyt yhdestäkään.
  Hän vaihtoi uuden vaihteen ja rekka lisäsi kierroksia. Se jyrisi riittävästi jaksaakseen kuljettaa kaikki tanskalaiset termostaatit.
  Lähdettyään Tanskasta edellisenä päivänä hän oli matkannut halki tyyppien kolmekymmentäkolme (ohut jäätävä vihma, joka sai tien pinnan liukkaaksi), kolmekymmentäyhdeksän (runsaampi tihkusade), neljästäkymmenestäviidestä viiteenkymmeneenyhteen (kohtisuorasta ohuesta vihmasta terävästi viistoon lyövään tihkuun ja edelleen hillityn virkistävään pikku pisarointiin), kahdeksankymmentäseitsemän ja kahdeksankymmentäkahdeksan (kaksi muunnelmaa rankasta kaatosateesta) ja sata (kaatosateen jälkeinen tuulenpieksämä vedentulo, kylmä), kokenut kaikki myrskytyypit numeroiden 192 ja 213 välillä yhtaikaa, 123, 124, 126, 127 (ajoittaisia kylmiä saderyöppyjä, säännöllinen ja synkropoitu rummutus ohjaamon kattoon), ja sitten oli tullut 11 (tuulenpuuskan kuljettamat pisarat) ja lopuksi kaikkein epämiellyttävin, numero 17.
  Sadetyyppi numero 17 oli kurja saderyöppy, joka iskeytyi tuulilasiin niin rankasti, ettei ollut juuri väliä olivatko pyyhkimet toiminnassa vai eivät.
  Hän testasi tätä teoriaa pysäyttämällä pyyhkimet pikku hetkeksi, mutta kävi niin, etät näkyvyys huononi entisestään. Se ei kuitenkaan muuttunut paremmaksi kun hän käynnisti ne.
  Itse asiassa toisen pyyhkimen sulka rupesi repsottamaan.
  Suih suih suih lops suih suih lops suih suih lops suih lops suih lops lops läps raaps.
  Ajaja nosti merkkien lopuksi peukalon rohkaisevasti pystyyn, ikään kuin sanoakseen, että hän toivoi hahmon suhtautuvan oikein hyvin siihen, että oli jäässä ja niin likomärkä, että oli vaarassa saada kuolemantaudin ja että hän kyllä seuraavan kerran ottaisi kyytiin.
  Hahmo jatkoi laahustamista. Ohi ajoi Fiat ja teki täsmälleen samat merkit kuin Renaultkin.
  Vastaan tuli Austin ja väläytti valoja hitaasti lampsivalle hahmolle, vaikka oli epäselvää pitikö sen tarkoittaa "terve" vai "ikävä, että mennään eri suuntaan" tai "hei kato, tuolla on joku täysi tollo sateessa".
  Vihreä tarra tuulilasin ylälaidassa osoitti, että oli viesti mikä tahansa, se tuli Steveltä ja Carolalta.
  Kaikki silmät tapittivat Ford Prefectiä. Jotkut niistä tappien päästä. Erityinen tapa, jonka Ford oli huolettomasti valinnut kuoleman kanssa leikittelyyn sinä päivänä, oli se, että hän yritti maksaa pienen puolustusbudjetin kokoista kapakkalaskuaan American Expressin luottokortilla, joka ei kelvannut maksuvälineeksi missään koko tunnetussa maailmankaikkeudessa.
  Yksi Fordin olkapään luista rupesi kitisemään toista hartian luuta vasten tavalla, joka pani epäilemään, että käsi oli saanut tietonsa kivun tuottamisesta erittäin pätevältä kiropraktikolta. Hän toivoi, että saisi asian selvitetyksi ennen kuin käsi alkaisi hinkata olkapään luuta aivan toisen ruumiinosan luuta vasten.
  Hän istui portaille ja kaivoi laukusta pullon Vanhaa Janxin viinaa ja pyyhkeen. Hän avasi pullon ja pyyhki sen suun pyyhkeellä, millä oli päinvastainen vaikutus kuin oli tarkoitus. Vanha Janxin viina tappoi siinä samassa miljoonittain bakteereja, jotka hitaasti olivat rakentaneet melko monimutkaisen ja valistuneen yhteiskunnan pyyhkeen haisevimpiin osiin.
  Yläpuolella oli helikopteri, joka näytti ottavan osaa pienempään kahinaan bändin kanssa. Rakennuksesta tuprusi savua. Äänittäjä roikkui ikkunasta ja raivopäinen kitaristi hakkasi häntä sormille palavalla kitaralla. Helikopteri tulitti koko porukkaa.
  For näppäsi painiketta jossa nyt luki "mooditoimintavalmius" vanhanaikaisen "lepoyhteyden" sijasta joka vuorostaan oli tullut inhottavan kivikautisen "kiinni"-sanan sijaan.
  Kahdeksan vuotta sitten lounasaikaan valtavat keltaiset vogonialukset olivat tuhonneet tämän planeetan perinpohjaisesti. Ne olivat häilyneet lounasaikataivaalla ikään kuin painovoimalaki ei olisi muuta kuin paikallinen säädös ja sen rikkominen ei sen kummempaa kuin pysäköintivirhe.
  "Aistiharhoja", sanoi Russell.
  "Mitä?" Arthur kysyi säpsähtäen ajatuksistaan. "Sisko väittää kärsivänsä sellaisista oudoista harhoista, että elää todellisuudessa. Ei kannata kertoa sille, että se elää todellisuudessa, koska se vain vastaa, että siksi juuri ne harhat ovat niin outoja. En tiedä mitä mieltä sinä olet, mutta minua sellaiset keskustelut rasittaa. Tytölle pilleri ja äkkiä kaljalle, se on minun neuvoni. Ei siihen enempää aikaa kannata käyttää."
  "OK, anteeksi vaan. Ehkä on parempi, että jätät minut tähän. Tämä on..."
  Samalla hetkellä kun hän sanoi sen, se ei enää käynyt, sillä myrsky joka oli jo laantunut alkoi uudestaan. Salamat räiskyivät taivaan halki ja joku näytti kaatavan heidän päälleen siivilän läpi jotakin, joka suuresti muistutti Atlantin valtamerta. Russell kirosi ja ohjasi hetken kieli keskellä suuta, kun taivast ropisi heidän päälleen. Hän purki vihaansa kiihdyttämällä rajusti ohittaakseen rekan, jossa luki "McKenna - Kuljetuksia joka säällä." Pingottunut tunnelma koheni kun sade laantui.
  Arthuria huimasi vähän. Hänen kätensä tarttui johonkin tukea etsien ja puristui tiukasti sen ympärille. Hänen suunsa avautui ja sulkeutui ikään kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin, mutta mitään ei kuulunut. --
  "Vogoni..." vingahti Arthur. "Keltaiset avaruusalukset...nekö katosivat?"
  "Totta kai ne katosivat, nehän oli harhaa", Russell vastasi ja katsoi Arthuria epäluuloisesti. "Tarkoitatko sinä, ettet muista koko juttua? Hitto soikoon, missä sinä olet oikein ollut?"
  Se oli Arthurista niin hyvä kysymys, että hän oli järkytykseltään pudota istuimelta.
  "Perhana!!!" karjaisi Russell ja yritti saada auton hallintaan, kun se äkkiä joutui sivuluisuun. Hän sai sen ohjatuksi pois vastaantulevan rekan tieltä, mutta auto syöksyi päin ruohikkoista rinnettä ja töyssähti pysähdyksiin. --
  Raivoissaan Russell suki föönattua tukkaansa. Hän nyki vaaleita viiksiään ja katsoi Arthuria. "Viitsisitkö ystävällisesti päästää irti käsijarrusta?"
  Willillä oli ystäviä mukanaan ja heillä oli koiraa varten ihan oma leikki.
  "Kommareita!" he huusivat koiralle kuorossa. "Kommareita, kommareita, kommareita!!!"
  Koira intoutui räksyttämään vimmoissaan hypellen ylös alas ja haukkuen kiihkeän raivon vallassa koko pienen sydämensä pohjasta. Kaikki nauroivat ja hurrasivat sille, hajaantuivat sitten autoilleen ja katosivat yöhön.
  No se selvitti asian, Arthur ajatteli pakettiauton takana, tämä on taatusti sama planeetta.
  Ovi ei tahtonut aueta, koska takana oli, kuten hän myöhemmin sai tietää, neljätoista samanlaista henkilökohtaista kehotusta hankkia luottokortti joka hänellä jo oli, seitsemäntoista samanlaista maksumuistutusta luottokortista, jota hänellä ei ollut, kolmekymmentäkolme samanlaista kirjettä, jossa sanottiin, että juuri hänet oli erityisesti valittu, koska hänellä oli hyvä maku ja hän tiesi mitä halusi ja mihin tähtäsi tämän päivän hienostuneessa maailmassa, ja juuri siksi hän varmaan haluaisi ostaa aivan hirvittävän lompakon, ja sitten siellä oli vielä juovikas kissanraato.
  Ne eivät olleet samat silmät, jotka viimeksi olivat katselleet tätä samaa maisemaa, eivätkä ne aivot, jotka tulkitsivat silmien välittämiä kuvia, olleet samat aivot. Kirurgialla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kaikki johtui loputtomasta vääristyneiden kokemusten sekamelskasta.
  Hän melkein tanssi jääkaapille, löysi sieltä kolme karvaista jotain, pani ne lautaselle ja tuijotti niitä kolme minuuttia. Kun ne eivät näyttäneet liikkuvan, hän julisti ne aamiaiseksi ja söi. Yhdessä ne tappoivat vaarallisen avaruustaudin aiheuttajan, jonkahän oli muutamaa päivää aikaisemmin tietämättään saanut Flargathonin kaasusoilta. Tauti olisi muutoin tappanut puolet läntisen pallonpuoliskon asukkaista, tehnyt toisesta puolesta sokeita ja muista hulluja ja hedelmättömiä, niin että kylläpä Maata tässä asiassa onnisti.
  "No tuota, Arthur Dent tässä. Tuota, anteeksi, etten ole ollut töissä puoleen vuoteen, minä nimittäin tulin hulluksi."
  "No, eihän tuo mitään. Minä vähän uumoilinkin että jostain sellaisesta on kysymys. Se ei ole täällä mitenkään epätavallista. Milloin voimme odottaa sinun ilmestyvän tänne?"
  "Milloin siilit heräävät talvihorroksesta?"
  "Joskus keväällä kai."
  "Minä tulen heti vähän sen jälkeen."
  "Sillä lailla."
  Hän keksi täydellisen idean, joka selittäisi kaikki häntä koskevat selittämättömät seikat kertaheitolla ja vihelteli itsekseen työntäessään auki oven, joka edellisenä iltana oli häntä niin pelottanut. "Arthur!!!"
  Hän virnisti iloisesti ällistyneille katseille, jotka kohdistuivat häneen pubin joka kolkasta ja kertoi kaikille kuinka uskomattoman hauskaa hänellä oli Etelä-Kaliforniassa ollut.
  Sitten hän meni vielä vihoviimeisen kerran tutkimaan elintoimintojen hidastuskammion, jonne hän halusi sen ennen kaikkea kuuluvan.
  "Kolmen sekunnin kuluttua kello on tasan kolmetoista...kolmekymmentäneljä."
  Hän värisi kurkistaessaan paksun huurteen peittämän kannen läpi himmeänä erottuvaa suurta hahmoa. Eräänä päivänä, kuka tietää milloin, se heräisi ja kun se sen tekisi, se tietäisi heti, paljonko kello on. Ei oikeastaan paikallista aikaa, totta kyllä, mutta piruako siitä.
  Hän tarkasti huolellisesti jäähdytyslaitteen yläpuolella olevan tietokoneen näytön, himmensi valot ja tarkisti vielä kerran.
  "Kolmen sekunnin kuluttua kello on..."
  Hän hiipi pois ja palasi ohjaamoon.
  "...kolmetoista...kolmekymmentäneljä ja kaksikymmentä."
  Ääni kuului yhtä selvästi kuin jos sitä kuuntelisi puhelimesta Lontoossa. Missä hän ei suinkaan ollut, ei lähimaillakaan.
  Hänen leukansa loksahti. Nilkka nyrjähti jarrupolkimella, ja auto joutui niin pahaan luisuun että oli vähällä kaatua.
  "Fenny!" hän huusi.
  Hänen onnistui hädin tuskin välttyä luisumasta tyttöä päin autolla, mutta ovella, jonka hän kumartui heilauttamaan auki tälle, hän sen sijaan osui.
  Ovi iskeytyi päin tytön kättä niin että sateenvarjo lähti pyörimään hurjaa vauhtia kauas tien poikki.
  "Voi paska!" Arthur huusi mahdollisimman avuliaasti, ponkaisi ulos kuljettajan puoleisesta ovesta, oli vähällä jäädä McKennan rekan alle ja katseli kauhuissaan kuinka rekka litisti Fennyn sateenvarjon hänen sijastaan. Rekka pyyhälsi moottoritietä matkoihinsa ja katosi.
  Englannissa elää sinnikäs uskomus, että voileipien tekeminen kiinnostaviksi, kauniin näköisiksi tai herkullisen makuisiksi on sellainen synti, johon vain ulkomaalaiset syyllistyvät.
  "Niiden pitää olla kuivia", on ohje, joka on haudattu jonnekin kollektiiviseen kansalliseen tietoisuuteen, "niiden täytyy olla kumimaisia. Ja jos niiden retaleiden pitää olla tuoreita, niin voihan ne pestä kerran viikossa."
  Ranta jääköön nimettömäksi, sillä miehen kotitalo on siellä, mutta se on pieni hiekkainen kaistale jossakin satojen mailien pituisella rantaviivalla, joka ensin työntyy länteen Los Angelesista, ja josta sanotaan Käsikirjan uusimman laitoksen eräässä hakusanassa että se on "seko, sökö, lökö ja mikä se yksi sana olikaan ja kaikenlaista muuta hurjaa", ja toisessa, joka on kirjoitettu vain pari tuntia myöhemmin, sitä verrataan useaan tuhanteen neliömailiin American Expressin mainoksia, mutta ilman niiden moraalista syvällisyyttä. Lisäksi ilma on jostain syystä keltaista.
  Juuri sen hän tietenkin halusi, tietokoneen. Mutta hänestä tuntui, että tietokoneen hankintaan täytyi olla jokin tärkeä syy ennen kuin sitä noin vain pani menemään ison tukun käteistä vempeleeseen, jota monet saattoivat muuten erehtyä pitämään pelkkänä leikkikaluna. Se oli siis hänen tärkeä syynsä. Määrittää esihistoriallisen luolan tarkka sijainti. Hän kertoi sen kaupan myyjälle.
  "Miksi?" kysyi kaupan mies.
  Se olikin kiperä kysymys.
  "Okei, unohda se", myyjä sanoi. "Miten?"
  Aurinko porotti kattopuutarhoihin. Se porotti arkkitehteihin ja putkimiehiin. Se porotti lakimiehiin ja murtovarkaisiin. Se porotti pizzoihin. Se porotti kiinteistövälittäjien mainostamiin yksityiskohtiin.
  Se porotti Arthuriin kun tämä astui liikkeeseen, jossa myytiin entistettyjä huonekaluja.
  "Tämä on mielenkiintoinen rakennus", omistaja sanoi iloisesti. "Kellarissa on salainen käytävä läheiseen pubiin. Se rakennettiin luultavasti sijaishallitsijaa varten, niin että hän pääsi tarpeen tullen pakoon."
  "Siis siinä tapauksessa, että oli vaarassa jäädä kiinni entistettyjen mäntyhuonekalujen ostamisesta", Arthur sanoi.
  "Ei", sanoi omistaja, "ei siksi."
  "Suokaa anteeksi", Arthur sanoi. "Minä olen ikionnellinen."
  "Ymmärrän."
  Siinä puistossa ihmiset harrastavat merkillisempiä asioita kuin missään muualla. Fenchurch ja Arthur tapasivat miehen, joka soitteli pelkät shortsit yllään säkkipilliä puun siimeksessä. Mies keskeytti soiton hätistelläkseen tiehensä amerikkalaisen pariskunnan, joka yritti kainosti panna kolikoita soittimen kuljetuskoteloon.
  "Älkää!" mies karjui heille, "menkää pois! Minä vaan harjoittelen."
  "No, tuota, ei sellaiseen ole tottunut. Ajattelin asiaa ja totesin, ettei kasvatukseni, koulutukseni tai edes vaistoni antanut vastausta siihen kuinka suhtautaua johonkuhun, joka noin vain, ihan rauhallisena varastaa minulta keksin ihan nenäni edessä."
  "Se oli hyvin kummallista", Fenchurch sanoi vähän samaan tyyliin kuin joku takaa-ajavista egyptiläisistä olisi voinut sanoa, että Punainenmeri käyttäytyy hieman omalaatuisesti, kun Mooses heilautti sauvaansa sitä kohti.
  Ei niin, etteikö lohikäärme olisi rauhaarakastava laji, sillä se on. Lohikäärmeet palvoivat rauhan palasiksi, ja tämä ylenmääräinen palasiksipalvonta oli itsessään ongelma. Sitä niin usein loukaa niitä, joita rakastaa, etenkin jos sattuu olemaan lohikäärme, jonka hengitys muistuttaa rakettimoottorin lieskoja jahampaat korkeata rauta-aitaa. Lisäongelman muodosti se, etteä ne, sillä tuulella ollesaan, vahingoittivat myös melkoista joukkoa muidenkin rakkaimpia.
  -- heti kun puolen tusinan silkkisiipisen nahkapintaisen lohikäärmeen lauma kiisi yli iltataivaan puolet Brequindan asukkaista säntäsi metsään toisen puolen kanssa viettääkseen siellä yhdessä kiihkeaän, henkeäsalpaavan yön. He tulivat sieltä aamun ensi säteiden kera hymyillen onnellisina ja väittivät yhä, aika hellyttävästi, olevansa neitsyitä, jos kohta tahmeita ja punastuineita neitsyitä.
  Mark Knopflerilla on erikoinen kyky saada Schecter Custom Stratocaster ulvomaan ja laulamaan kuin enkelit lauantai-iltana, kun ne ovat lopen väsyneitä oltuaan kilttejä koko viikon ja kaipaavat kunnon oluttuopillista - tämä nyt ei ole kovin olennaista juuri tässä, koska levy ei ollut vielä siinä kohdassa, mutta liiaan paljon muuta tapahtuu silloin kun se on, ja sitä paitsi kertojalla ei ole aikomustakaan istua tässä kuin urheiluselostaja sekuntikello kourassa, niin että taitaa olla parasta puhua siitä nyt kun tapahtumat vielä toistaiseksi etenevät hitaasti.
  "Elämä on kuin greippi", hän sanoi.
  "Aa, kuinka niin?"
  "No se on vähän niin kuin oranssinkeltainen ja pinta on rosoinen, sisus pehmeä ja märkä. Siinä on myös siemeniä. Ai niin ja jotkut ihmiset nauttii puolikkaan sellaisesta aamiaiseksi."
  "Se on ihan helppoa", Arthur yllytti, "jos et tiedä miten se tapahtuu. Se siinä on tärkeää. Ettei lainkaan tiedä miten oikein tekee sen."
  Hermostuneesti ja epäröiden, melkein, kuin yrittäisi astua jonkun sellaisen kädelle, joka leijuu ilmassa, Fenchurch astui Arthurin kädelle.
  "Arthur Dent meni nukkumaan. Hän kiipesi portaat yläkertaan, kaikki viisitoista, avasi oven, meni makuuhuoneeseen, riisui kengät ja sukat ja sitten muut vaatteet yhden kerrallaan ja jätti ne siistiksi ruttukasaksi lattialle. Hän puki yöpuvun ylleen, sinisen, jossa on raitoja. Hän pesi kasvot, kädet ja hampaat, meni vessaan, huomasi taas tehneensä asiat väärässä järjestyksessä. Oli pakko pestä kädet uudelleen. Hän meni sänkyyn ja luki viisitoista minuuttia. Ensimmäiset kymmenen minuuttia siitä ajasta hän käytti sen paikan löytämiseen, johon oli edellisenä iltana jäänyt, sitten hän sammutti valot ja minuutin parin kuluttua oli sikiunessa.
  Oli pimeää. Hän makasi vasemmalla kyljellään runsaan tunnin.
  Sen jälkeen hän kääntelehti jonkin aikaa rauhattomasti unissaan ja kääntyi sitten nukkumaan oikealla kyljellä. Tuntia myöhemmin hänen silmänsä värisivät hetken ja hän raapi kevyesti nenäänsä, vaikka kuluikin vielä parikymmentä minuuttia ennen kuin hän taas kääntyi vasemmalle kyljelleen. Ja niin kului hänen yönsä, unessa.
  Neljältä hän nousi ja lähti vessaan. Hän avasi vessan oven..." ja niin edelleen.
  Ihan soopaa. Sellainen ei vie tarinaa eteenpäin. Niin syntyy kyllä mukavan paksuja kirjoja, juuri sellaisia, jotka menestyvät Amerikan markkinoilla, mutta ei niissä päästä puusta pitkään. Lyhyesti sanottuna, ei sellainen kiinnosta.
  Pilvissä ei kuitenkaan ollut lohikäärmeitä eikä olisi voinutkaan olla, sillä kuten dodot ja Frazin tähtikuvion Stegbartle Majorin kaltatut isolötkäreet, toisin kuin Boeing 747:t, joita kyllä piisaa, ne ovat kuolleet sukupuuttoon eikä maailmankaikkeus enää koskaan tule niitä näkemään.
  "Ihan sadevesiselvästi totta. Koko juttu on kirjattu ukon mustaan muistivihkoon. Kaikki täsmää jokaikisellä mahdollisella ratkiriemukkaalla tasolla. Ilmatieteen laitos on menossa jääkylmäksi banaanivaahdoksi ja hassuja valkotakkisia pikku-ukkoja lentää paikalle maailman kaikilta kolkilta täysvarustus mukanaan. Se mies on pistiäisen polvi, ampiaisen nänni. Sanoisinpa jopa, että se on länsimaiden jokaikisen lentävän hyönteisen kaikki erogeeniset alueet. Me sanotaan ukkoa sateenjumalaksi. Eikö ole hyvä idea?"
  "Tämä on tärkeä tiedotus. Lento satakaksikymmentäyksi Los Angelesiin. Jos matkasuunnitelmiinne ei kuulu sinne meno, nyt on juuri oikea aika poistua koneesta."
  He yöpyivät hotellissa Sunset Boulevardilla, koska joku oli sanonut, että he nuattisivat sen tuottamista yllätyksistä.
  "Kaikki siellä ovat joko enlantilaisia tai omituisia tai molmpia. Siellä on sellainen uimahalli, jossa voi katsella kuinka englantilaiset rocktähdet lukevat valokuvaajille Language, Truth and Logic -teosta."
  Totta se oli. Siellä oli yksi englantilainen rocktähti ja juuri niin hän teki.
  Arthur otti paistettua miekkakalaa ja sanoi tulevansa siitä vihaiseksi.
  Hän tarttui ohimenevää tarjoilijaa käsivarresta ja rupesi moittimaan.
  "Miksi tämä kala on niin pirun hyvää?" hän tiukkasi vihaisesti.
  "Suokaa ystävälleni anteeksi", Fenchurch sanoi hämmentyneelle tytölle. "Hänellä taitaa vihdoinkin olla mukava päivä."
  Jos otetaan kaksi David Bowieta ja pannaan toinen David Bowie toisen David Bowien päälle ja kiinnitetään ylemmän David Bowien kumpaankin käteen vielä yhdet David Bowiet ja kääritään koko homma likaiseen kylpytakkiin, niin meillä on jotakin, joka ei täsmälleen näytä John Watsonilta, mutta joka niiden mielestä, jotka hänet tuntevat, näyttää pelottavan tutulta.
  Pidä tikkua keskeltä kiinni. Kostuta terävä pää suussasi. Aseta tikku suuhun tylppä sivu ikeniä vasten. Liikuta varovasti edestakaisin.
  "-- Ja jos ilmenee, että te olitte oikeassa, olette silti väärässä, koska sitten me vain sanomme häntä...ee, supernormaaliksi...ei paranormaaliksi tai yliluonnolliseksi, koska te luulette tietävänne mitä ne tarkoittavat, ei, 'supernormaaliksi sademääräadditamentin tehoefektoriksi' ja ehkä me lykkäämme 'kvasin' vielä johonkin väliin ihan vain itsepuolustukseksi. Vai sateenjumala! Höh, en ole eläissäni kuullut mokomaa hölynpölyä. Täytyy kyllä tunnustaa, etten lähtisi lomalle hänen kanssaan. --"
  Itse asiassa hän näytti hurjan sairaalta, ei pelkästään siltä kuin hänet olisi vedetty takaperin pensasaidan lävitse, vaan siltä kuin pensasaita olisi samanaikaisesti vedetty takaperin leikkuupuimurin läpi. Hän hoiperteli Arthurin olohuoneeseen huitaisten torjuvasti syrjään kaikki auttamistarjoukset, mutta se oli virhe, sillä huitaiseminen sai hänet horjahtamaan kokonaan kumoon, ja lopulta Arthurin oli pakko raahata hänet sohvalle.
  "Kiitti", sanoi Ford, "kiitos oikein paljon. "Onko sinulla..." hän sanoi ja nukahti kolmeksi tunniksi.
  "...harmainta aavustustakaan", hän äkkiä jatkoi, kun taas virkosi, "siiät kuinka vaikeaa on saada yhteys englannin puhelinverkkoon Plejadeista? Eipä taida olla, no minäpä kerron sinulle samalla kun juon ison kupillisen mustaa kahvia, jota sinä keität minulle.
  Linnunradan käsikirja liftareille sanoo hetkellisen selväjärkisesti, mikä on lähes ainutlaatuista sen nykyisen viiden miljoonan yhdeksänsadansietsemänkymmenenviidentuhannen viidensadanyhdeksän sivun joukossa, Siriuksen kybernetiikkayhtiön tuotteista, että on hyvin helppoa olla huomaamatta niiden perustavanlaatuista hyödyttömyyttä siltä tyydytyksentunteelta, että saa ne ylipäänsä toimimaan jotenkin.
  "Tietääkö se rakastumisen kohde missä ginipullo on? Saanko minäkin tavata hänet?"
  Hän sai, koska Fenchurch astui juuri sillä hetkellä sisään sylissään pino sanomalehtiä, jotka hän oli ostanut kylästä. Hän pysähtui ihmeissään katsomaan pöydällä lojuvaa tuolinrähjää ja sohvalla lojuvaa betelgeuzelaisenrähjää.
  Arthur ja Fenchurch tarkastelivat huolestuneina väkijoukkoa, mutta eivät nähneet Ford Prefectiä missään eivätkä pienintäkään merkkiä siitä, että hän aikoisi ylipäätään ilmestyä sinne.
  "Kuinka luotettava hän on?" Fenchurch kysyi lohduttomana.
  "Kuinka luotettavako?" Arthur sanoi. Hän naurahti ontosti. "Kuinka matala on valtameri?" hän sanoi. "Kuinka kylmä on aurinko?"
  "Odottakaa!" joku karjui megafoniin taksista, joka pysähtyi renkaat ulvoen tungeksivan väkijoukon reunalle.
  "On tapahtunut merkittävä tieteellinen murto!" kaikui megafonista. "Läpi. Läpimurto", se korjasi. Ovi heilahti auki ja ulos loikkasi pieni valkotakkinen mies, joka oli kotoisin jostakin Betelgeuzen lähettyviltä.
  "Odottakaa!" hän huusi uudestaan ja heilautti lyhyttä paksua mustaa sauvaa, jossa paloi valoja. Valot vilkkuivat hetken, ramppi pysähtyi kesken nousun, ja sitten totellen Peukalon merkkejä laski sen jälleen alas. Puolet Linnunradan elektroniikkainsinööreistä ponnistelee jatkuvasti keksiäkseen uusia keinoja Peukalon toiminnan häiritsemiseksi ja toinen puoli ponnistelee keksiäkseen uusia keinoja häiritä häirintäsysteemejä.
  "Tehkää tietä!" jyrisi poliisimegafoni väkijoukon takaa. "On tapahtunut murto, tehkää tietä."
  "Läpimurto", karjui Ford kilpaa. "Tieteellinen läpimurto!"
  "Tämä on poliisi! Tehkää tietä!"
  "Tieteellisiä laitteita! Tehkää tietä!"
  "Poliisi! Antakaa tietä!"
  "Korvalappustereoita", Ford karjui ja veti taskuistaan puoli tusinaa kasettisoitinta ja heitti ne väkijoukkoon.
  "Ha!" näpäytti Marvin. "Ha!" hän toisti. "Mitä sinä tiedät ainasta? Sanot minulle 'aina', minulle, joka kaikkien niiden typerien tehtävien takia, joita teidän orgaaniset elämänmuotonne vähän väliä lähettävät minut aikojen halki toimittamaan, olen nyt kolmekymmentäseitsemän kertaa koko maailmankaikkeutta vanhempi! Valitse sanasi vähän huolellisemmin", hän yskäisi, "ja tahdikkaammin."
  Oli tässä kertomuksessa jokin ajatuksenpoikanenkin, mutta se on hetkeksi päässyt unohtumaan kertojalta.

Sivun ylälaitaan
Takaisin pääsivulle


Valid HTML 4.01!