Linnunrata-trilogia -lainauksia

Uutiset   Hahmot   Planeetat   Linkit   Lainaukset   Muuta   Historia   Tietoja sivustosta   Vieraskirja
Villen kotisivut

<< Pääsivu
Kaikki

Linnunradan käsikirja liftareille
Maailmanlopun ravintola
Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki
Terve, ja kiitos kaloista
Enimmäkseen harmiton
>>

Hahmot tästä kirjasta Planeetat tästä kirjasta


  Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljityllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö.
  "Mutta suunnitelmat ovat olleet näytteillä..."
  "Näytteillä? Mutta minun oli kömyttävä kellariin katsomaan niitä."
  "Näyttelyosaston toimisto on kellarissa."
  "Taskulampun kanssa."
  "No, sähköt olivat kaiketi poikki."
  "Samoin kuin portaat."
  "Hyvä on, mutta joka tapauksessa te näitte ilmoituksen tien rakentamisesta."
  "Kyllä", Arthur sanoi, "kyllä minä näin. Se oli näytteillä lukitun arkistokaapin alimmassa laatikossa käytöstä poistetussa vessassa jonka ovessa luki Varokaa leopardia!"
  "Minun mielessäni", herra Prosser murahti, "ei ole käväissyt edes aavistusta siitä että alkaisin suunnitella", hän jatkoi nojautuen taapäin, "moisen mahdollisuuden pohtimista."
  Pyyhe, kirjassa sanotaan, on ehkä kaikkein käyttökelpoisin esine peukalokyytiläisen tavaroista. Ensinnäkin sillä on käytännöllistä arvoa: Siihen voi kääriytyä matkatessaan Jaglan Betan kylmien kuiden pinnalla. Sen päällä voi maata Santraginus V:n hohtavilla marmorihiekkarannoilla ja hengittää merien juovuttavia tuoksuja. Sen alle voi nukahtaa Kakrafoonin erämaassa punaisten aurinkojen lempeässä loisteessa. Sitä voi käyttää purjeena pikku lautassaan purjehtiessaan myötävirtaan pitkin Mothin raskasvetisiä jokia. Jos pyyhkeen kastelee, sitä voi käyttää lähitaisteluaseena. Sen voi kääriä päänsä ympäri päästäkseen hengittämästä myrkyllisiä kaasuja tai välttääkseen Traal-planeetan verenhimoisen sontiaismolottajan katsetta -- Pyyhettä voi käyttää merkinantovälineenä pulaan joutuessaan, ja tietenkin siihen voi kuivata itsensä, jos se vielä näyttää kyllin puhtaalta kaiken tämän jälkeen.
  Tärkeintä pyyhkeessä ovat kuitenkin sen edustamat henkiset arvot. Jos kulkuri (= ei-peukalokyytiläinen) huomaa että peukalokyytiläisellä on pyyhe tallella, hän olettaa jostain tuntemattomasta syystä automaattisesti että tällä on mukanaan myös hammasharja, pesurätti, saippua, peltirasiallinen keksejä, juomaleili, kompassi, kartta, narukerä, hyttyssuihke, sadeasu, avaruuspuku ja muuta pientä. Kaiken lisäksi kulkuri lainaa mielellään pyyhkeen omistajalle minkä tahansa edellä mainituista esineistä tai jotain muuta minkä peukalokyytiläinen voi väittää vahingossa "kadottaneensa". Kulkurit ovat sitä mieltä, että kuka tahansa, joka pystyy liftaamaan Linnunrataa pitkin ja poikin, ottamaan sitä niskasta ja ravistelemaan sitä, pysyttelemään hengissä epämääräisissä paikoissa, taistelemaan läpi ylivoimaisten esteiden ja olemaan koko ajan selvillä siitä missä hänen pyyhkeensä on, on selvästikin mies jota ei parane jättää pois laskuista.
  "Mikä tuo oli?" hän kiljaisi.
  "Älä hätäile", Ford tyynnytteli, "eivät ne ole aloittaneet vielä".
  "Luojan kiitos!" Arthur puuskahti helpottuneena.
  "Luultavasti siellä vain hajotetaan sinun taloasi", Ford tokaisi ja tyhjensi viimeisen kolpakollisen.
  "Whhhrrrr..." Arthur Dent sanoi. Hän aukaisi silmänsä.
  "Täällä on pimeää", hän huomautti.
  "Aivan", Ford Prefect myönsi. "Täällä on pimeää."
  "Ei ole valoja", Arthur Dent sanoi. "Pimeää, ei valoja."
  Ford ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään, miksi ihmisillä oli tapana toistella sellaisia täysin itsestään selviä asioita, kuten kaunis ilma tänään tai oletpas sinä pitkä tai voi hyvä luoja, te olette näköjään pudonnut kymmenen metriä syvään kaivoon, oletteko te kunnossa?
  Ford Prefectin oikean nimen voi lausua ainoastaan eräällä nykyjään jo lähes unohdetulla betelgeuzelaisella murteella. -- Koska Ford ei ollut koskaan oppinut lausumaan omaa nimeään, hänen isänsä oli kuollut häpeästä, mikä on yhä tappava tauti monissa osissa Linnunrataa. Koulussa hän sai lempinimen Ix joka tarkoittaa Betelgeuze V:n kielellä "poikaa joka ei pysty tyhjentävästi selittämään mikä Hrung oikeastaan on eikä sitäkään, miksi se päätti romahtaa Betelgeuze VII:ssä"
  "Huuto huuto möykkä möykkä huuto möykkä huuto uurrgh möykkä huuto möykkä pitäisi olla hauskaa."
  "Minä kieltäydyn todistamasta olevani olemassa", sanoo jumala, "sillä todisteet tekevät uskon tarpeettomaksi, ja ilman uskoa minä en ole mitään."
  "Mutta", sanoo ihminen, "Baabelinkala on kiistaton todiste olemassaolostasi, eikö vain? Mitään sen kaltaista ei olisi voinut kehittyä sattumalta. Se todistaa että sinä olet olemassa, joten omien perustelujesi mukaan sinä et ole olemassa. M.O.T."
  "No voihan nenä", sanoo jumala. "Tuota minä en ollut tullut ajatelleeksikaan", ja katoaa kuin irreaalinen pieru logiikan Saharaan.
  Mestarirunoilija Grunthos mahtipontisen lausuessa runoaan "Oodi pienelle vihreälle möykylle jonka löysin kainalostani juhannuspäivän aamuna" neljä kuulijaa menehtyi sisäiseen verenvuotoon, ja ainoa keino jolla Keski-Linnunradana taiteilijoiden liiton vilunkilautakunnan puheenjohtajan onnistui selvitä hengissä oli järsiä toinen jalkansa poikki.
  "Oi kurjulaiset kultamunat joita mielessäni haudon / ne unelmissain riutoo ikihaamuina kellarissain / ja kuin tyrän saanut ampiainen surrrraaaa. / Ah, kuinka sua kaipaan / sa sydänkäppyräisein mun. / Sa roikutat mua tuskassain kuin taudinlyömä kurttumöykkiäinen / Sulle tahdon antaa lempeni ma palavaisen / ja ostaa kioskilta kerrospurilaisen."
  Linnunradan käsikirja liftareille määrittelee Siriuksen kybernetiikkayhtiön markkinointiosaston "laumaksi aivottomia kusipäitä, jotka ammutaan ensimmäisinä, kun vallankumous alkaa".
  Yllättävää kyllä, Encyclopedia Galactican laitos joka putosi aikarepeämän läpi tuhat vuotta ajassa eteenpäin määrittelee Siriuksen kybernetiikkayhtiön markkinointiosaston "laumaksi aivottomia kusipäitä, jotka ammuttiin ensimmäisinä, kun vallankumous alkoi."
  Marvin tuijotti ovea inhoten samalla kun sen päättelypiirit raksuivat etovasti ja harkitsivat oven kohdistuvan fyysisen väkivallan mahdollisuutta. Mutta ylemmät virtapiirit keskeyttivät toiminnan ja sanoivat: Ei kannata. Ei maksa vaivaa. Kaikki on turhaa. Vielä ylemmät virtapiirit analysoivat huvikseen oven ja ihmisen aivosolun molekyylirakenteen. Ylimääräisenä numerona ne mittasivat lähimmän kuutioparsekin sisältämän vetyatomien lähettämän säteilyn määrän ja katkaisivat sitten virran kyllästyneenä.
  "Käykö meille aina näin, kun me käytämme ääretöntä epätodennäköisyysmoottoria?"
  "Pelkäänpä että se on hyvin todennäköistä."
  "Moi, kaikki. Täällä puhuu Eddie, aluksenne tietokone. Minulla menee hienosti, ja olen varma että minusta on huisin kiva suorittaa jokainen tehtävä jonka te viitsitte minulle antaa."
  "Onko tällä aluksella yhtään teetä?"
  Koneen toimintaperiaate oli varsin mielenkiintoinen. Kun käyttäjä painoi juoma-nappia, kone suoritti nopean tutkimuksen kyseisen henkilön makunystyröistä, teki spektrianalyysin hänen aineenvaihdunnastaan ja lähetti hänen hermoratojaan pitkin pieniä testiärsykkeitä saadakseen selville, mikä kyseiselle henkilölle maistuisi. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt selvittämään näiden toimenpiteiden mielekkyyttä, sillä Ravintomaatti tarjoaa poikkeuksetta käyttäjälleen muovimukillisen nestettä joka on melkein mutta ei täysin erilaista kuin tee. Ravintomaatin on suunnitellut ja sitä valmistaa Siriuksen kybernetiikkayhtiö jonka valitusosasto kattaa nykyään kaikki Sirius Tau Cetin aurinkokunnan kolmen ensimmäisen planeetan suurimmat mantereet.
  "On todella imartelevaa, että teidän planeettaamme kohdistuva kiinnostuksenne on niin palavaa. Sallikaa meidän siis vakuuttaa että teidän alustanne lähestyvät ohjukset on varattu ainoastaan meidän innokkaimmille asiakkaillemme ja että niiden viritetyt ydinkärjet ovat pelkkä ylimääräinen huomaavaisuuden osoitus. Toivomme että asiakassuhteemme jatkuu jossain tulevassa elämässä... Kiitos."
  "Todella hieno oivallus. Kytkeä nyt epätodennäköisyysmoottori päälle ilman suojakenttää. Hei, kaveri. Sinä pelastit meidän henkemme."
  "No", Arthur sanoi. "Eihän tuo nyt mitään..."
  "Eikö? No, ei sitten. Unohda koko juttu. Tietokone, me laskeudumme."
  "Mutta..."
  "Minähän sanoin että unohda koko juttu."
  Kumma kyllä, ainoa ajatus joka käväisi pelargoniruukun mielessä koko putoamisen aikana oli "Aina sama juttu!" Monet ovat myöhemmin väittäneet että jos me tietäisimme tarkalleen, miksi pelargoniruukku mietti juuri näin, me tietäisimme huomattavasti enemmän maailmankaikkeuden todellisesta olemuksesta.
  "Mitä pitäisi tehdä jos sattuu olemaan maanisdepressiivinen robotti? Ei, älä viitsi vastata. Minä olen viisikymmentätuhatta kertaa sinua älykkäämpi, enkä minäkään tiedä vastausta siihen. Minä saan päänsäryn, kun yritän laskeutua teidän älykkyystasollenne."
  "Oletko sinä tullut hulluksi?"
  "En ole jättänyt sitäkään mahdollisuutta vielä pois laskuista", Zaphod sanoi hiljaa. "Tiedän itsestäni vain sen verran mitä pystyn päättelemään näissä olosuhteissa. Eikä näissä olosuhteissa ole hurraamista."
  "Tuota..." Arthur yritti. "Tuota..." Hänestä alkoi tuntua kuin miehestä jonka aviomies tavoittaa rysän päältä omasta makuuhuoneestaan ja tyytyy vaihtamaan pari sanaa säästä ja puhtaan paidan ennen kuin poistuu tyynenä ovesta.
  "Tule", vanhus sanoi. "Tule nyt tai me myöhästymme."
  "Myöhästymme?" Arthur sanoi. "Mistä?"
  "Mikä sinun nimesi on, mies?"
  "Dent, Arthur Dent", Arthur sanoi.
  "Myöhästymme kuin entinen dentarthurdentmies", vanhus sanoi vakavalla äänellä. "Se on tietynlainen uhkaus." Jälleen kerran hänen vanhoihin väsyneisiin silmiinsä ilmestyi haikea katse. "Minä en ole koskaan ollut kauhean hyvä uhkailemaan, mutta olen kuullut väitettävän että ne yleensä tehoavat."
  "Hiiret olivat raivoissaan."
  "Hiiret olivat raivoissaan?"
  "Kyllä vain", vanhus sanoi lempeästi.
  "Niin varmaan. Puhumattakaan koirista ja kissoista ja vesinokkaeläimistä, mutta..."
  -- he rakensivat suunnattoman suuren supertietokoneen joka oli niin ällistyttävän älykäs että jo ennen kuin sen muistiyksiköt ehdittiin kytkeä, se oli aloittanut olettamuksesta ajattelen, olen siis olemassa ja päätynyt riisivanukkaan ja tuloverotuksen olemassaolon välttämättömyyteen ennen kuin joku ehti vetäistä töpselin seinästä.
  "Me vaadimme sisäänpääsyä!" nuorempi miehistä karjui ja tökkäsi nättiä nuorta sihteeriä kyynärpäällä kurkkuun.
  "Älkää yrittäkö!" vanhempi möykkäsi. "Te ette pysty pitämään meitä ulkopuolella!" Hän tuuppasi apulaisohjelmoijan ulos ovesta.
  "Me vaadimme että te ette pysty pitämään meitä ulkopuolella!" nuorempi uhosi, vaikka olikin jo onnistunut pääsemään sisään eikä kukaan yrittänytkään poistaa häntä huoneesta.
  "Minä halusin vain sanoa", tietokone jyrisi, "että minun piirini on jo peruuttamattomasti kytketty suorittamaan laskutoimitusta jonka tarkoituksena on saada Vastaus Elämään, Maailmankaikkeuteen ja Kaikkeen..." se vaikeni hetkeksi tyytyväisenä saatuaan kaikkien huomion puoleensa ja jatkoi sitten hieman hiljaisemmalla äänellä "...mutta ohjelman ajaminen vie jonkin aikaa."
  Fook vilkaisi kärsimättömänä kelloaan.
  "Kuinka kauan?" hän kysyi.
  "Seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta", Syvä Miete vastasi.
  "Meille sattui hyvin harmittava tapaturma", hän selitti. "Yhdestä elämää ylläpitävästä tietokoneesta oli palanut diodi, ja kun me yritimme herättää siivoushenkilökuntaa, huomasimme että he olivat kuolleet jo kolmekymmentätuhatta vuotta sitten. Minä vain ihmettelen kuka korjaa pois ne ruumiit. No, istupa tuohon niin minä kytken sinut laitteisiin."
  Hän viittasi Arthuria istumaan tuoliin joka näytti siltä kuin se olisi tehty stegosauruksen rintakehästä.
  "Se on tehty stegosauruksen rintakehästä", vanhus selitti.
  "Hyvä on", Syvä Miete sanoi. "Vastaus Perimmäiseen Kysymykseen..."
  "Niin...!"
  "Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta..." Syvä Miete sanoi.
  "Niin...!"
  "On..." Syvä Miete sanoi ja piti pienen tauon.
  "Niin...!"
  "On..."
  "Niin...!!!...?"
  "Neljäkymmentäkaksi", Syvä Miete sanoi äärettömän juhlallisesti ja rauhallisesti.
  "Zaphod! Herää!"
  "Mmmmmmmmmmmwwwrrrrr?"
  "Hei, ylös siitä! Herää!"
  "Anna minun pysyä lestissäni, joohan?" Zaphod murahti ja kierähti kauemmas äänestä ja takaisin uneen.
  "Haluatko että minä potkaisen sinua?" Ford kysyi.
  "Olisiko siitä sinulle iloa?" Zaphod vastasi unisella äänellä.
  "Ei."
  "Ei minullekaan. Miksi sinä sitten kysyit? Lakkaa kiusaamasta minua."
  "Luulet siis että menit Yoodenin vierailun jälkeen ropeloimaan omia aivojasi?"
  "Hän oli pirun hyvä ylipuhumaan ihmisiä."
  Tuhansien vuosien ajan mahtavat alukset halkoivat galaksien välistä tyhjyyttä ja syöksyivät lopulta kirkuen kohti ensimmäistä tiellensä osunutta planeettaa - joka sattui olemaan Maa. Hirveän mittakaavassa tapahtuneen virhelaskelman takia pieni koira nielaisi koko mahtavan taistelulaivaston.
  "No, minä tarkoitan vain että eläköön idealismi, eläköön puhdasoppinen tutkimustyö, eläköön totuuden etsiminen kaikissa muodoissaan, mutta pelkään pahoin että jossain vaiheessa sitä alkaa epäillä että jos minkäänlaista totuutta yleensä on olemassa, ainoa totuus on että koko maailmankaikkeuden moniulotteista äärettömyyttä ohjailee joukko mielipuolia. Ja jos meidän täytyy odottaa toiset kymmenen vuotta vain saadaksemme edellä mainitun vastauksen tai sen sijaan yksinkertaisesti kaappaamme rahat ja juoksemme minkä käpälistä pääsemme, niin minä ainakin olen pienen verryttelyn kannalla", Frankie uhosi.
  Tilanne: Arthurilta aiottiin avata pää, Trillian ei pystynyt auttamaan häntä ja Fordin ja Zaphodin kimppuun oli käymäisillään lauma koviksia joilla oli sekä painoetu että tehokkaampi aseistus.
  Kaiken kaikkiaan heidän kannaltaan oli hyvin onnekas sattuma että juuri tuolla hetkellä planeetan joka ainoa hälytyslaite päästi korvia huumaavan metelin.
  "Hei, nehän ampuvat meitä", Arthur valitti pieneksi palloksi käpertyneenä. "Minä olin kuulevinani että he eivät halua ampua meitä."
  "Niin minäkin luulin kuulleeni", Ford vahvisti.
  "Kuulehan nyt, kaveri", megafoni sanoi. "Sinä et ole tekemisissä keidenkään typerien, murhanhimoisten jauhoaivojen kanssa joilla on hiusraja kulmakarvojen tasalla, pienet siansilmät ja kolmenkymmenen sanan sanavarasto. Täällä on pari älykästä ja herkkätunteista kaveria, joista te varmasti pitäisitte, jos me olisimme tavanneet toisenlaisissa olosuhteissa. Minulla ei ole tapana kuljeskella ympäriinsä ja ammuskella ihmisiä ilman syytä ja kehuskella sillä sitten joissain avaruuspoliisin vakiräkälöissä, kuten muutamat jeparit joita voisin mainita! Minä ammuskelen ihmisiä ilman syytä ja puran sen jälkeen syyllisyydentuntojani tyttöystävälleni tuntikaupalla!"
  "Eli antaudutteko te suosiolla", toinen poliiseista huusi, "vai pitääkö meidän savustaa teidät ulos sieltä?"
  "Kumpi teistä olisi kivempaa?" Ford kiljui.
  Millisekunnin kuluttua ilma alkoi taas kiehua, kun Kill-O-Zapin energiavasama toisensa jälkeen iskeytyi heidän edessään olevaan muistiyksikköön.
  "Hyvä on", Ford sanoi. "Minä menen katsomaan."
  Hän vilkaisi toisia.
  "Eikö kukaan aio sanoa: Ei, et saa, anna minä menen sinun sijastasi?"
  Kaikki pudistivat päätään.
  "No jaa", Ford sanoi ja nousi pystyyn.
  R on nopeuden mitta joka tarkoittaa kohtuullista vauhtia joka ottaa huomioon kuljettajansa ja matkustajansa ruumiillisen ja henkisen hyvinvoinnin ilman että asianomaiset myöhästyvät viittä minuuttia enempää. Tästä syystä se on äärettömän vaihteleva arvo joka riippuu olosuhteista, sillä kaksi edellä mainittua tekijää vaihtelevat sekä nopeuden absoluuttisen arvon suhteen että kolmannen seikan tiedostamisen kannalta. Jos tähän yhtälöön ei suhtaudu rauhallisesti, se saattaa aiheuttaa melkoisen henkisen paineen, vatsahaavan tai jopa kuoleman.
  R17 ei ole mikään tietty nopeus, mutta se on selvästikin aivan liian suuri.
  "Tuo aluskin vihasin minua", se sanoi alakuloisesti osoittaen poliisien kulkuneuvoa.
  "Tuo alus?" Ford kysyi innostuneena. "Mitä sille oikein tapahtui? Tiedätkö sinä?"
  "Se vihasi minua koska minä menin juttelemaan sille."
  "Juttelemaan?" Ford riemastui. "Mitä sinä tarkoitat?"
  "Hyvin yksinkertaista. Minä olin hyvin kyllästynyt ja masentunut, joten minä kytkin itseni sen ulkopinnassa olevaan tietokoneistukkaan. Juttelin sen tietokoneen kanssa ummet ja lammet ja selvitin sille näkemyksiäni maailmankaikkeudesta", Marvin selitti.
  "Ja mitä sitten tapahtui?" Ford hoputti.
  "Se teki itsemurhan", Marvin sanoi ja lähti köpöttelemään kohti Kultasydäntä.
  Linnunradan jokaisen suuren sivilisaation historia käy läpi kolme selvästi määriteltävää vaihetta: selviytymisen, uteliaisuuden ja sivistyksen vaiheet, jotka tunnetaan myös miten, miksi ja missä -vaiheina.
  Esimerkiksi ensimmäiselle vaiheelle on luonteenomaista kysyä "Miten saamme syötävää?", toiselle "Miksi me syömme?" ja kolmannelle "Missä syömme lounasta?"
  "Okei, baby. Pitele kunnolla kiinni", Zaphod sanoi. "Mennään pienelle murulle Maailmanlopun Ravintolaan."
  Eräs teoria väittää, että jos joku joskus keksii täsmälleen mikä on maailmankaikkeuden tehtävä ja miksi se on olemassa, se siinä samassa katoaa ja tilalle tulee jotain vielä kummallisempaa ja käsittämättömämpää.


  Erään toisen teorian mukaan näin on jo käynyt.
  Monet kansat uskovat, että maailmankaikkeuden loi jonkinlainen jumala, vaikka Viltvodle VI:n jartravartidit uskovatkin, että itse asiassa maailmankaikkeus sinkoutui ulos Suuren Vihreän Flunssakohtauksen nenästä, kun tämä aivasti.
  Jartravartideja jäytää alituinen pelko, että koittaa aika, jota he sanovat Suuren Valkean Nenäliinan Tulemiseksi. He ovat pieniä sinisiä otuksia, joilla on viisikymmentä kättä. Ainutlaatuista heissä on se, että he ovat ainoa rotu kautta historian, joka on keksinyt aerosolideodorantin ennen pyörää.
  Itse asiassa nähdäkseen jotain rumempaa kuin vogonien alus on astuttava sisään sellaiseen ja katsottava vogonia. Kukaan täysjärkinen ei sitä kuitenkaan tee, sillä tavallinen vogoni ei ajattele kahta kertaa ennen kuin tekee tulijalle jotain niin uskomattoman tarkoituksettoman hirvittävää, että tämä toivoo ettei olisi koskaan syntynytkään - tai (jos ajattelee selkeämmin) ettei kyseinen vogoni olisi koskaan syntynyt.
  "No niin", hän sanoi. "Päivää protesoitu vogonikapteenini, ja kuinka me tänään jakselemme?"
  Vogonikapteeni kertoi tuhonneensa viimeisen parin tunnin aikana melkein puolet miehistöstään kurinpidollisissa harjoituksissa.
  Halfruntin hymy ei värähtänytkään.
  "No niin, minusta se on täysin normaalia käyttäytymistä vogonille. Luonnollista ja tervettä aggressiivisten vaistojen kanavoimista järjettömään väkivaltaan."
  "Noin sinä aina sanot", vogoni murahti.
  "No niin", sanoi Halfrunt, "minusta se on täysin normaalia käyttäytymistä psykiatrille. Hyvä. Henkinen asennoitumisemme on tänään selvästi oikea. Kerropa nyt uutisia tehtävästä."
  Juuri samalla hetkellä Ford Prefect oli ilmassa. Ei siksi että aluksen keinotekoisessa painovoimakentässä olisi ollut mitään vikaa, vaan koska hän oli hyppäämässä alas portaita, joista pääsi aluksen hytteihin.
  "Ota ja Nauti" on Siriuksen kybernetiikkayhtiön valitusosaston motto. Valitusosasto on menestynyt mahtavan hyvin ja peittää nyt kolmen keskikokoisen planeetan maa-alueet ja on yhtiön ainoa jaosto, joka on viimevuosina tuottanut tasaisesti voittoa.
  Motto seisoo tai oikeastaan seisoi kolmen mailin korkuisina valaistuina kirjaimina valitusosaston avaruusaseman lähellä Eadraxissa. Valitettavasti kirjaimet painoivat niin paljon, että niiden perusta romahti vähän pystyttämisen jälkeen ja ne putosivat lähes puolentoista mailin matkan monien lahjakkaiden - nyttemmin edesmenneiden - valitusosaston johtajien toimistojen läpi.
  Esiin pistävien kirjainten yläpuolet muodostavat nyt seudun omalla kielellä tekstin "Survo pää sikaan", eikä niitä enää valaista paitsi erityisissä juhlatilaisuuksissa.
  "Jos olet nauttinut tästä juomakokemuksesta", laite jatkoi, "niin miksi et jakaisi sitä ystäviesi kanssa?"
  "Siksi, että en halua menettää heitä." Arthur vastasi happamasti.
  "Vai sitä se on", sanoi Nutri-Matic kun hän lopetti.
  "Niin", sanoi Arthur, "sitä minä haluan."
  "Haluat siis maistaa kuumassa vedessä keitettyjä kuivia lehtiä?"
  "Öh, niin. Maidon kanssa."
  "Lehmästä lirutettuako?"
  "Tuota, tavallaan, kai..."
  "Haluat puhua isoisäsi isän kanssa?" ärähti Ford.
  "Jep."
  "Onko nyt oikea hetki?"
  "Joo. Katso, minä olen Zaphod Beeblebrox, minun isäni oli Zaphod Beeblebrox toinen, isoisä oli Zaphod Beeblebrox kolmas..."
  "Täh?"
  "Sattui pieni sekaannus ehkäisyvälineautomaatin ja aikakoneeen kanssa. Nyt keskittykää."
  "Auttaa?" huudahti vanhus ikään kuin häneltä olisi pyydetty kärppää.
  "Joo, apua, ja niinku heti, koska muuten..."
  "Apua!" vanhus toisti ikään kuin häneltä olisi pyydetty kevyesti grillattua kärppää sämpylän välissä, ranskalaisten kera. Hän oli tyrmistynyt.
  "Vanha minäni on kuollut!" hän raivosi, " Tappanut itsensä! Kuolleiden ei pitäsi sekaantua elävien asioihin!"
  "Ja kuitenkin sinä kutsuit minut päästämään teidät pinteestä", aave sanoi.
  "Ööh, se on kokonaan toinen juttu, vai mitä?" Zaphod sanoi ja istuutui taas.
  "Jos sinä joskus vielä tarvitset apuani, siis joudut pulaan ja tarvitset auttavaa kättä pelastamaan tiukasta paikasta..."
  "Niin?"
  "Älä hetkeäkään epäröi painua hiiteen."
  Ursa Minor Betan asuttu planeetta on joidenkin mielestä tunnetun maailmankaikkeuden kammottavin paikka.
  Vaikka se on sietämättömän rikas, hirvittävän aurinkoinen ja siellä on enemmän suurenmoisen mielenkiintoisia ihmisiä kuin granaattiomenassa siemeniä, ei kuitenkaan voi olla merkityksetöntä se, että kun Playbeing äskettäin julkaisi artikkelin "Kun olet kyllästynyt Ursa Minor Betaan, olet kyllästynyt elämään", itsemurhaluvut siellä nelinkertaistuivat yhdessä yössä.
  Vaikka eihän Ursa Minor Betan planeetalla öitä ole.
  Se on aurinkovyöhykeplaneetta, jossa jostain selittämättömästä ja jotakuinkin epäilyttävästä topografian oikusta johtuen on vain subtrooppista rannikkoa. Aivan yhtä epäilyttävästä temporaalis-relastaattisesta oikusta johtuen planeetalla on aina lauantai-iltapäivä, hetki juuri ennen rantabaarien sulkeutumista.
  Hän istui hiljaa ja oli raivokkaasti välittämättä ajatuksesta. Se nalkutti hänelle. Hän ei välittänyt. Se nalkutti. Hän ei ollut tietääkseenkään. Se nalkutti. Hän antoi periksi.
  "Käsikirja on ehdoton. Todellisuus on usein virheellinen."
  "Se kuuluisa Zaphod Beeblebrox?" se vikisi.
  "Ei, vaan ihan tavallinen Zaphod Beeblebrox, tarjoustavaraa. Etkö tiedä, että minua saa kuuden purkin pakkauksissa?"
  Hyönteinen kalisutti kiihtyneesti tuntosarviaan.
  "Mutta kuulin juuri alieetteriradiosta, että te olette kuollut..." se kiljui.
  "Ihan niin, täsmälleen, en vain ole vielä lopettanut liikkumista. No niin. Mistä löydän Zarniwoopin?"
  "Jep" Zaphod sanoi ja astui hissiin. "Teetkö muutakin kuin puhut?"
  "Kuljen ylös, tai alas", vastasi hissi.
  "Hienoa, me ollaan menossa ylös", Zaphod vastasi.
  "Tai alas", hissi muistutti.
  "Joo, okei, ylös kiitti."
  Tuli hetken hiljaisuus.
  "Alhaallakin on oikein mukavaa", hissi ehdotti toiveikkaasti.
  "Ai, niinkö?"
  "Tosi mahtavaa."
  "Hyvä, veisitkö meidän nyt ylös", Zaphod sanoi.
  "Saanko kysyä, oletteko harkinnut kaikkia vaihtoehtoja, joita alasmeno tarjoaa?" tiedusteli hissi kaikkein ystävällisimmällä ja sovittelevimmalla äänellään.
  "Miten sinut on aseistettu?" tankki jyrisi epäuskoisesti.
  "Arvaa", Marvin vastasi.
  Tankin moottorit jyrähtivät ja sen vaihteet junnasivat. Molekyylin kokoiset sähköiset releet syvällä sen mikroaivoissa napsuivat edestakaisin tyrmistyksestä.
  "Täh?" sanoi tankki.
  "Annahan kun esittelen itseni", mies sanoi, "Minä olen Roosta ja tässä on pyyhkeeni."
  "Terve", sanoi Zaphod.
  "Terve, pyyhe", hän lisäsi, kun Roosta ojensi häntä kohti vanhan, nuhruisen, kukikkaan pyyhkeen. Kun ei tiennyt miten sen kanssa menetellä, hän puristi kohteliaasti sen kulmaa.
  Zaphod nuuhkaisi pyyhettä epäluuloisesti.
  Vielä epäluuloisemmin hän imaisi sen kulmaa. Hän sylkäisi.
  "Yök", hän ilmoitti.
  "Ihan niin, aina kun minä imen sitä kulmaaa on minun myös imaistava toista päätä", Roosta sanoi.
  "Miksi", Zaphod kysyi epäluuloisesti, "mitä siinä on?"
  "Masennuslääkettä", Roosta sanoi.
  Hän silmäili laitteistoa, josta pyörre sai käyttövoimansa ja jäi äkkiä tuijottamaan hämmästyneenä.
  Hän haukkoi henkeään.
  "Hei, eikös tuossa ole kakunpala?" hän sanoi.
  Hän sieppasi pienen leivonnaisen antureista, jotka sitä ympäröivät.
  "Jos rupeaisin kertomaan kuinka paljon tätä tarvitsen, en ehtisi syödä sitä", sanoi hän ahneesti.
  Hän söi sen.
  "Lentoyhtiö Tähtienväliset risteilyt pahoittelee lähdön toistuvaa viivästymistä. Odotamme parhaillaan, että pienten sitruunantuoksuisten kosteuspyyhkeidemme varastoa täydennetään niin, että voimme tehdä matkastanne miellyttävän, virkistävän ja hygieenisen. Kiitämme teitä kärsivällisyydestä. Lentoemännät tarjoilevat kohta taas kahvia ja keksejä."
  Seitsemänkymmentä metriä pitkä marmoripintainen baaritiski oli verhoiltu kahdellakymmenellä tuhannella yhteen ommellulla antareslaisen mosaiikkiliskon nahalla huolimatta siitä, että kyseiset kaksikymmentätuhatta liskoa olisivat tarvinneet nahkaa sisälmyksiensä suojaksi.
  Tarjoilija hymyili kohteliaasti tarjoilijoiden tapaan. Hän oli kohta lähes ammentanut tyhjiin kohteliaan tarjoilijan ohjelmiston ja aikoi pian siirtyä tiukkailmeisen ja sarkastisen pikku tarjoilijan rooliin.
  Ajassa matkaamisen suurin ongelma ei ole se, että siinä sattumalta tulee omaksi isäkseen tai äidikseen. Omaksi isäkseen tai äidikseen muuttuminen ei ole niin suuri ongelma, etteikö suvaitsevainen ja sopeutuvainen perhe sitä sulattaisi. Historian kulun suhteen ei myöskään ole ongelmia - historian kulku ei muutu, sillä kaikki sopii kohdalleen niin kuin palapelin palaset. Kaikki tärkeät muutokset ovat tapahtuneet ennen asioita joita niiden on määrä muuttaa, ja lopulta kaikki kyllä järjestyy.
  Suurin ongelma koskee yksinkertaisesti kielioppia, ja tärkein lähdeteos siinä asiassa on tohtori Dan Streetmentionerin Ajassa matkaajan käsikirja - tuhat ja yli aikamuotoa. --
  Useimmat lukijat pääsevät semikonditionaaliseen futuuriin jota modifioi käänteinen plagiaalinen intentionaalisen subjuktiivin imperfekti ennen kuin luovuttavat; itse asiassa teoksen myöhemmissä painoksissa on sen jälkeiset sivut jätetty tyhjiksi painatuskustannusten säästämiseksi.
  Maailmanlopun ravintola on yksi erikoislaatuisimmista hankkeista koko ravintolatoiminnan historiassa.
  Se on rakennettu lopulta tuhoutuneen planeetan pirstaleisille jäännöksille, jotka on (tulnee ollaiksenut) suljettu valtaisan aikakuplan sisään ja siirretty ajassa eteenpäin juuri siihen hetkeen jona maailmankaikkeus tuhoutuu.
  Monet väittäisivät tätä mahdottomaksi.
  Sen sisällä vieraat istuutuvat (tulnevat istuutunaikse) pöytään ja nauttivat (tulnevat nauttinaikse) ylellisiä ruokia samalla kuin katselevat (tulnevat katsellein) kuinka koko luomakunta räjähtää ympärillä.
  Monet väittäisivät tätä mahdottomaksi.
  Sinne voi saapua (tulnee voikse saapuvan) mihin aikaan vain ilman pöytävarausta, sillä varauksen voi tehdä takautuvasti, nimittäin palattaessa omaan aikaan (varaikse voiden tehney retrovasti nimenaikse tulenessa tula tullan kotiin).
  Monet olisivat ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on täysin mahdotonta.
  Ravintolassa voi tavata ja syödä päivällistä (tulnee voikse tavatan ja tulnee avec eineksinen) seurassa, joka on kiehtova poikkileikkaus ajan ja avaruuden koko väestöstä.
  Tämä, näin voidaan kärsivällisesti selittää, on myös mahdotonta.
  Siellä voi käydä niin monta kertaa kuin haluaa (tulnee voikse käydän ja uuskäydän...ja niin edelleen - katso loput aikamuotokorjaukset tohtori Streetmentionerin kirjasta) ja voi olla varma, ettei koskaan tapaa itseään, sillä se aiheuttaa tavallisesti melkoista hämmennystä.
  "Vauwee", sanoi Zaphod. "Zappo."
  "Uskomatonta!" huokaisi Arthur. "Ihmiset..! Ja nuo muut jutut..!"
  "Nuo muut jutut ovat myös ihmisiä", kuiskasi Ford Prefect.
  "Ihmiset..!" jatkoi Arthur. "Ja nuo...muut ihmiset..."
  "Valot..!" sanoi Trillian.
  "Pöydät..!" sanoi Arthur.
  "Vaatteet..!" sanoi Trillian.
  Tarjoilijan mielestä he kuulostivat ihan ulosottomiehiltä.
  "Terve, Ford, juttelitko möykkäpojan kanssa?" Zaphod kysyi.
  Ford pudisti päätään epämääräisesti.
  "Hotblackin kanssako? Tavallaan, joo."
  "Mitä se sanoi?"
  "No, ei paljon mitään. Se on - öö"
  "Niin mitä?"
  "Se on vuoden kuolleena verotussyistä. Minun täytyy päästä istumaan."
  "Minä en kyllä aio syödä elukkaa joka pyytää minua syömään itsensä", Arthur sanoi, "se on sydämetöntä."
  "Onhan se parempi kuin syödä eläin joka ei halua tulla syödyksi", Zaphod sanoi.
  "Ei siitä ole kysymys", Arthur protestoi. Sitten hän miette hetken asiaa. "Hyvä on, kai tässä siitä on kysymys." hän sanoi. "Hällä väliä, en enää ajattele koko asiaa. Minä vaan - öö -"
  Hänen ympärillään maailmankaikkeus kiehui kuolinkouristuksissaan.
  "Taidan tyytyä salaattiin", hän mutisi.
  "Katso, minä näytän", Ford sanoi.
  Hän sieppasi pöydältä lautasliinan ja rutisteli sitä kömpelösti.
  "Katso", hän sanoi taas. "Kuvittele, että tämä lautasliina on aikaan sidottu maailmankaikkeus! Ja tämä lusikka on aineen kaareutumisen transduktionaalinen muoto."
  Sen sanominen vei vähän aikaa eikä Arthur halunnut keskeyttää.
  "Minä olin juuri panemassa keittoa suuhuni sillä lusikalla", hän sanoi.
  "Olkoon sitten", Ford sanoi. "Oletetaan, että tämä lusikka -" Hän löysi pienen puulusikan tarjottimelta. "- tämä lusikka -", mutta siitä oli aika vaikea saada otetta. "Ei, otetaan tämä haarukka -"
  "Hei, näpit irti minun haarukastani", Zaphod ärähti.
  "Hyvä on", Ford sanoi, "hyvä on, hyvä on. Mitä jos sanotaan - mitä jos sanotaan, että tämä viinilasi on ajallinen maailmankaikkeus."
  "Mitä, tarkoitatko tuota lasia, jonka juuri pudotit lattialle?"
  "Pudotinko minä sen?"
  "Pudotit."
  "Ai", Arthur tokaisi nokkelasti, "te siis tarkoitatte, että me on matkustettu vain ajassa mutta paikka ei ole vaihtunut."
  "Mene sinä saamarin alikehittynyt apinaihminen serkkujesi kanssa puuhun kiipeilemään", Zaphod keskeytti.
  Arthur kimpaantui.
  "Painu sinä nelisilmä kolistelemaan kallojasi vastakkain", hän neuvoi Zaphodia.
  "Ei ei", tarjoilija sanoi Zaphodille, "teidän apinanne on ymmärtänyt asian aivan oikein."
  "Ihmeellinen alus kumminkin. Näyttää ihan kalalta, liikkuu kuin kala, mutta on kömpelö kuin lehmä."
  "Turpa kiinni ja kuuntele", Zaphod sähähti. "Tällä kertaa luvassa on kovaa menoa, jännitystä ja tosi hurjia juttuja."
  "Kuulostaa kamalalta", Marvin sanoi.
  "Marvin! En minä pyydä muuta kuin..."
  "Sinä kai haluat, että minä avaan tämän avaruusaluksen teille."
  "Täh? Tota...joo. Jep, juuri niin", Zaphod sanoi hermostuneesti.
  "Älkäähän nyt", sanoi henkivartija. "Siitä on tulleva tosi mukavaa. Te olitte jymymenestys. Henkivartija olisi aiheuttanut tohtori Dan Streetmentionerille sydänkohtauksen."
  Linnunradan jokaisen suuren sivilisaation historia käy läpi kolme selvästi määriteltävää vaihetta: selviytymisen, uteliaisuuden ja sivistyksen vaiheet, jotka tunnetaan myös miten, miksi ja missä -vaiheina.
  Ensimmäiselle vaiheelle on luonteenomaista kysyä "Miten saamme syötävää?", toiselle "Miksi me syömme?", ja kolmannelle "Missä syömme lounasta?"
  Ruokalista jatkaa edelleen, että Milliways, Maailmanlopun ravintola, on miellyttävä ja sivistynyt vastaus kolmanteen kysymykseen.
  Se ei kuitenkaan jatka sanomalla, että vaikka suurelta sivilisaatiolta menee tavallisesti useita tuhansia vuosia näiden vaiheiden läpikäymiseen jotkut pienet sosiaaliset ryhmittymät saattavat paineen alaisina käydä nämä vaiheet läpi äärettömän nopeasti.
  "Miten menee?", sanoi Arthur Dent.
  "Huonosti", sanoi Ford Prefect.
  "Minne me ollaan menossa?", kysyi Trillian.
  "En minä tiedä", sanoi Zaphod Beeblebrox.
  "Miksi et?", tiukkasi Arthur Dent.
  Jos Arthur Dent olisi ollut viiden mailin päässä kovaäänissiiloista hänen viimeinen ajatuksensa olisi ollut, että tämä äänentoistojärjestelmä muistutti kooltaan ja muodoltaan kovasti Manhattania. Siiloista nousevat neutronikaiutintornit kohosivat taivaalle hirvittävinä peittäen näkyvistä plutoniumreaktoreiden rivit ja seismisten vahvistimien rykelmät.
  "Olen kuitenkin juuri saanut raportin, jonka mukaan Disaster Arean edustaja on tavannut ympäristönsuojelijat lounasaikaan ja ammuttanut heidät kaikki niin, ettei konsertin tiellä ole enää esteitä..."
  "Missä lukee teleport?", Ford Prefect kysyi hiljaa.
  "No, ihan tässä näin", Arthur sanoi ja osoitti tummaa laatikkoa ohjaamon nurkassa. "Ihan sanan 'hätämenettely' alapuolella ja sanan 'järjestelmä' yläpuolella ja sanan 'epäkunnossa' vieressä."
  
  Aldebaran hieno on,
  Algol myöskin ehdoton,
  Betelgeuzen tytöt somat
  järjestävät huippulomat
  tekemällä mitä vaan
  hitaasti tai nopeaan.
  Mutta jos osiksi täytyy muuttua
  en heihin tahdo puuttua.
  Kuka tahtoo, kuka tahtoo
  atomeina matkustaa;
  jos sinne en pääse kokonaan
  jään mieluummin kotiin nukkumaan.
  Siriusta kultaiseksi
  sanovat ne jotka keksi,
  että Taun he haluaa
  nähdä ennen kuolemaa.
  Minä lähden maailmalle
  vaikka miten lavealle.
  Mutta jos en pääse yhtenä
  anna olla, istun kotona.
  Kuka tahtoo, kuka tahtoo
  atomeina matkustaa;
  jos sinne en pääse kokonaan
  jään mieluummin kotiin nukkumaan.
  

  Ja niin edelleen. Toinen suosittu laulu oli paljon lyhyempi:
  Teleportista kun kerran
  kotiin tultiin laulaen.
  Ron vei Megin sydämen
  ja minä jalan jonkun herran.

  Merkillistä on, eikä kukaan oikein tiedä miten tärkeänä tätä tietoa tulisi pitää, että suunnilleen 85 prosentilla Linnunradan tunnetuista planeetoista, olipa niillä sitten primitiivisiä tai pitkälle kehittyneitä kulttuureita, oli keksitty juoma nimeltä gini jatonix tai ginjatnik tai ginjat o nicks, ja tämän saman foneettisen teeman muunnelmia on ainakin tuhat. Juomat eivät ole ollenkaan samanlaisia, ne vaihtelevat silvovialaisesta chinanto/mnigsista, joka on tavallista vettä hiukan huoneenlämpöä lämpimämpänä tarjoiltuna, gagrakackalaiseen tzinjatonyksiin, joka tappaa lehmän sadan askelen päästä, ja ainoa niille yhteinen tekijä nimien samankaltaisuutta lukuun ottamatta on, että ne kaikki on keksitty ja nimetty ennen kuin kyseiset kulttuurit saivat yhteyden toisiin kulttuureihin.
  "Herra kapteeni, sallikaa minun huomauttaa, että olette nyt istunut kylvyssänne yli kolme vuotta?!" Piikin heitettyään numero kaksi käännähti kannoillaan ja harppoi nurkkaan peilin eteen harjoittelemaan pistäviä mulkaisuja.
  "Törmäämään?" Ford huusi Arthurille.
  "Tuota, niin", kapteeni sanoi. "Niin, luullakseni se on osa kokonaissuunnitelmaa. Siihen oli jokin hirvittävän hyvä syy, jota en nyt juuri jaksa muistaa. Se liittyi jotenkin. Tuota..."
  Ford räjähti.
  "Te olette hyödyttömiä idiootteja koko joukko!" hän huudahti.
  "Ai niin, niinhän se oli", kapteeni säteili. "Sehän se syy olikin."
  "Sinäkö hallitset maailmankaikkeutta?" Zaphod kysyi.
  Mies hymyili hänelle.
  "Minä yritän olla hallitsematta", hän sanoi. "Oletteko te märkiä?"
  Zaphod katsahti häneen hämmästyneesti.
  "Miten niin märkiä?" hän huudahti. "Eikö muka näytä siltä, että me ollaan märkiä?"
  "Kyllä se minusta siltä näyttää", mies sanoi, "mutta se miltä asia teistä tuntuu saattaa olla kokonaan toinen juttu. Jos lämmöllä on mielestänne kuivattava vaikutus teidän on parasta tulla sisään."
  "Pää kiinni", Zarniwoop tiuskahti ja juoksi ulos sateeseen. Alusta ei näkynyt missään. Sade piiskasi edelleen liejua. Missään ei näkynyt jälkeäkään aluksen laskeutumispaikasta. Hän huusi sateeseen, kääntyi ja juoksi takaisin mökin luo. Ovi oli lukossa.
  Maailmankaikkeuden hallitsija torkkui tuolissaan. Vähän myöhemmin hän taas leikki kynällä ja paperilla ja ilahtui keksiessään kuinka toisella saattoi tehdä jälkiä toiseen. Ulkoa kuului erilaisia ääniä, mutta hän ei tiennyt olivatko ne todellisia vai eivät. Sitten hän jutteli pöydälleen viikon nähdäkseen kuinka se siihen reagoisi.
  "Se teidän jumalanne panee omenapuun keskelle puutarhaa ja sanoo, että tehkää te tyypit mitä vaan mutta älkää ihmeessä syökö omenaa. Ja yllätys, yllätys: ne syövät omenaa ja jumala hyppää esiin puskan takaa ja huutaa 'Sainpas teidät kiikkiin!' Ihan samantekevää olisi ollut vaikka eivät olisi syöneetkään sitä."
  Linnunrata on tulvillaan ex-praliittimunkkeja, jotka yrittävät lyödä rahoiksi, sillä ajatuskontrollitekniikka, jonka veljeskunta on kehittänyt hartaudenharjoituksensa osaksi on kerta kaikkiaan sensaatiomainen - ja uskomaton määrä munkkeja jättää veljeskunnan heti saatuaan koulutuksensa päätökseen, juuri ennen kuin he tekevät lopullisen lupauksen pysytellä lopun ikäänsä pienessä lukitussa metallilaatikossa.
  Hän otti Q-kirjaimen ja heitti sen kaukaiseen likusteripensaaseen, jossa se osui nuoreen kaniiniin. Kaniini ponnahti kauhuissaan esiin eikä pysähtynyt ennen kuin kettu nappasi ja söi sen ja tukehtui yhteen sen luista ja kuoli joen rantaan, josta virta vei sen mukanaan.
  Seuraavien viikkojen aikana Ford Prefect nieli ylpeytensä ja tutustui tyttöön, joka Golgafrinchamissa oli ollut henkilöstöjohtaja, ja hän järkyttyi kovin kun tyttö yhtäkkiä kuoli juotuaan vettä suvannosta, jonka ketun ruumis oli saastuttanut. Ainoa minkä tästä opimme on se, ettei koskaan pitäisi heittää Q-kirjainta likusteripensaaseen, vaikka ikävä kyllä se toisinaan on väistämätöntä.
  "Olen lukenut sellaisesta planeetasta, jota käytettiin pallona galaksienvälisessä biljardissa. Se pussitettiin suoraan mustaan aukkoon. Kymmenen miljardia ihmistä kuoli."
  "Sehän on mielipuolista", Mella sanoi.
  "Niin, ja siitä sai vain kolmekymmentä pistettä."
  "Mistä kirjasta?"
  Arthur piti tauon.
  "Linnunradan käsikirjasta liftareille, hän sanoi viimein."
  "Mikä se on?"
  "Se on vain yksi juttu, jonka minä heitin jokeen tänä iltana. Minusta tuntuu, etten enää välitä siitä", Arthur Dent sanoi.
  Joka-aamuinen kauhunhuuto kajahti Arthur Dentin kurkusta kun hän heräsi ja muisti äkkiä missä oli.
  Ei siinä mitään, että luola oli kylmä, eikä siinäkään että se oli kostea ja tunkkainen. Hän huusi siksi, että oli keskellä Islingtonia ja seuraava bussi tulisi vasta kahden miljoonan vuoden kuluttua.
  Ne jotka syntyvät kuolemattomiksi tietävät vaistomaisesti kuinka suhtautua siihen, mutta Wowbagger ei kuulunut heihin. Itse asiassa hän oli alkanut inhota niitä valaistuneita kusipäitä. Kuolemattomuus oli koitunut hänen osakseen vahingossa, valitettavan onnettomuuden kautta, jonka osatekijöinä olivat irrationaalinen hiukkaskiihdytin, nestepitoinen lounas ja pari kuminauhaa. Onnettomuuden tarkat yksityiskohdat ovat yhdentekeviä, koska kukaan ei ole koskaan onnistunut tuottamaan uudelleen täsmälleen samanlaista tilannetta, jossa vahinko sattui. Monet ovat yrittäneet, ja heistä on tullut tosi typerän näköisiä, tai kuolleita, tai molempia.
  "Onko yhtään sellaista elokuvaa, jota en olisi nähnyt jo kolmeakymmentätuhatta kertaa?"
  "Ei."
  "Uh."
  "Siellä menee Angstia avaruudessa. Sen olet nähnyt vain kolmekymmentäviisituhattaseitsemäntoista kertaa."
  "Tulen hulluksi", hän ilmoitti.
  "Mainio ajatus", sanoi Ford Prefect ja kömpi alas kiveltä, jolla oli istunut.
  Arthurin aivot tekivät voltin ja leuka pari punnerrusta.
  "Minäkin rupesin hulluksi joksikin aikaa", Ford sanoi. "Teki tosi terää."
  "Kävin Afrikassa", Ford sanoi.
  "Niin?"
  "Niin."
  "Millaista siellä oli?"
  "Ja tämäkö on luolasi?" kysyi Ford.
  "Olen huomannut kummallisia turbulensseja."
  Hän tuijotti kaukaisuuteen sen näköisenä kuin olisi ollut varsin mielissään jos tuuli juuri sillä hetkellä olisi dramaattisesti hulmauttanut hänen hiuksiaan, mutta tuuli puhalsi lehtien kimpussa vähän kauempana heistä.
  Arthur nyökkäsi ja rykäisi sitten.
  "Onko tässä kysymys jostain vogonioptikosta?" hän kysyi varovaisesti, "vai mitä sinä oikein höpiset?"
  "Pyörteistä aika-avaruusjatkumossa", sanoi Ford.
  "Aa", Arthur nyökkäsi, "ai niistä. Ai niitä on sielläkin?" Hän tunki kätensä aamutakin taskuihin ja katseli tietäväisen näköisenä kaukaisuuteen.
  "Mikä se oli?" sihahti Arthur.
  "Jokin punainen", sihisi Ford vastaukseksi.
  "Missä me ollaan?"
  "Jollakin vihreällä."
  "Muotoja", Arthur mutisi, "nyt kaivattaisiin muotoja."
  --
  "Onko tämä teidän sohvanne?" ääni sanoi.
  "Mikä se oli?" Ford kuiskasi.
  Arthur katsoi ylös.
  "Jokin sininen", hän vastasi.
  "Minkä muotoinen?" kysyi Ford.
  Arthur katsoi uudestaan.
  "Se on ihan poliisin muotoinen", hän supatti Fordille otsa syvissä rypyissä.
  "Eikö olekin mielenkiintoista?" sanoi ilmestys, joka vapisi Arthurin nenän edessä, vaikka luultavasti asia oli niin, että Arthurin katse vapisi ilmestykseen osuessaan. Hänen suunsakin vapisi.
  "M...m...m...m..." sanoi hänen suunsa.
  "Teidän joukkueenne taisi juuri voittaa", ilmestys sanoi.
  "M...m...m...m..." Arthur toisti ja korosti jokaista vavahdusta tökkäämällä Ford Prefectiä selkään.
  Ford hyräili jotakin. Se oli yksi ainoa toistuva sävel. Hän toivoi, että joku kysyisi mitä hän hyräili, mutta kukaan ei kysynyt. Jos joku olisi kysynyt, hän olisi sanonut hyräilevänsä Noel Cowardin laulun Hulluna tuohon poikaan ensimmäistä säettä yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hänelle olisi huomautettu, että hän lauloi vain yhtä säveltä, johon hän olisi vastannut, että ilmiselvistä syistä hän oli jättänyt "tuohon poikaan" osan pois. Häntä harmitti, ettei kukaan kysynyt.
  "Hän sanoi, että tavataan aluksella", Arthur sanoi.
  "Mitä berzkvarkkia se vanha hölmö aikoo?" Ford räjähti.
  "Aikoo tavata meidät aluksellaan parin minuutin päästä", Arthur sanoi kohauttaen olkapäitään tavalla, joka osoitti täydellistä ajattelusta luopumista.
  Aavemaiset mutta samalla väkivaltaiset hahmot, joiden saattoi erottaa liikkuvan paksun savupilven seassa, näyttivät esittävän merkillisiä parodioita krikettilyönneistä. Erona oli vain se, että pallot joita he mailallaan iskivät räjähtivät maahan osuessaan. Heti ensimmäinen räjähdys oli hälventänyt Arthurin epäilyn siitä, että kyseessä oli australialaisten margariininvalmistajien mainoskikka.
  "Noottisen uhkan!" kiljui Slartibartfast ja heilutti yhä käsiään.
  "Hän sanoo, että ne otti sen tuhkan. Niin minä ainakin luulen."
  He juoksivat edelleen.
  "Tuh...?" Ford sanoi.
  "Tuhkan", Arthur tiuskaisi. "Sen poltetun hilan jäännökset. Se on palkinto. Sen..." hän huohotti, "ne...ilmeisesti...otti." Hän pudisti päätään varovasti ikään kuin yrittäisi saada aivonsa asettumaan syvemmälle kallon sisällä.
  "Kumma juttu haluta kertoa meille", Ford kivahti.
  "Kumma juttu varastaa."
  Kesti hetken ennen kuin vanhus vastasi. Hän tuijotti laitteita sen näköisenä kuin mies, joka yrittää muuntaa päässään fahrenheiteja celsiuksiksi samalla kun hänen talonsa palaa poroksi.
  Bistromatiikka itsessään on yksinkertaisesti vallankumouksellinen uusi tapa ymmärtää numeroiden käyttäytymistä. Aivan samalla tavalla kuin Einstein huomasi, että avaruus ei ole absoluuttinen vaan riippuvainen havaitsijan liikkeestä ajassa, on nyttemmin ymmärretty, että luvut eivät ole absoluuttisia vaan riippuvaisia havaitsijan liikkeestä ravintoloissa.
  Useita biljoonia triljoonia tonneja hyperkuumia räjähtäviä vety-ytimiä kohosi hitaasti horisontin yläpuolelle ja onnistui näyttämään pieneltä kylmältä kosteahkolta pallolta.
  Jos haluatte tietää sanan vollahtaa merkityksen, ostakaa Squornshellousin suoslangisanakirja kirja-alennusmyynnistä tai vaihtoehtoisesti Maximegalon-suursanakirja. Yliopisto tulee olemaan varsin iloinen päästessään siitä eroon ja saadessaan näin lisää arvokasta pysäköintitilaa.
  "Seisoin lavalla. Edessäni ja takanani oli satoja maileja siltaa."
  "Kiiltelikö se?" patja innostui.
  "Kyllä se kiilteli."
  "Kaartuiko se juhlallisesti yli maiseman?"
  "Kyllä se kaartui juhlallisesti yli maiseman."
  "Ulottuiko se kuin hopealanka kauas aineettomaan usvaan?"
  "Kyllä", Marvin sanoi.
  --
  "Oliko se suurenmoinen tilaisuus?"
  "Kohtuullisen suurenmoinen. Koko tuhannen mailin pituinen silta kimaltelevine kaarineen romahti itsestään ja upposi valittaen liejuun vieden kaikki mukanaan."
  Jos kyseessä oli tunne, se oli täysin tunteeton. Se oli vihaa, leppymätöntä vihaa. Se oli kylmyyttä, ei niin kuin jää on kylmää vaan niin kuin muuri. Se oli persoonatonta, ei niin kuin ihmisjoukosta sattumanvaraisesti iskeytyvä nyrkki vaan niin kuin tietokoneella tulostettu pysäköintisakko. Ja se oli tappavaa - ja taaskaan ei niin kuin luoti tai veitsi on tappava, vaan niin kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä.
  Tömps tömps.
  Surr.
  "Ilo saada palvella."
  "Pää kiinni."
  "Kiitos."
  Tömps tömps tömps tömps tömps.
  Surr.
  "Kiitos kun teette yksinkertaisen oven hyvin onnelliseksi."
  "Toivottavasti diodisi mätänevät."
  "Kiitos. Hauskaa päivän jatkoa."
  Tömps tömps tömps tömps.
  Surr.
  "On suuri nautinto saada avata teille..."
  "Häivy."
  "...ja tuottaa tyydytystä sulkeutua jälleen tietoisena hyvin suoritetusta työstä."
  "Minähän sanoin, että häivy."
  "Kiitos kun kuuntelitte tämän viestin."
  Tömps tömps tömps tömps.
  "Pulp."
  Hän tyhjensi lasin äkkiä ennen kuin mitään vakavaa ehti tapahtua. Sitten hän nappasi toisen ensimmäisen seuraksi ja lähetti sen katsomaan, että ensimmäinen voi hyvin.
  --
  "Minä en pärjää sen kanssa", Zaphod sanoi synkästi ja kulautti kolmannen ryypyn katsomaan miksi toinen ei ollut vielä raportoinut ensimmäisen voinnista. --
  Hän kaatoi uuden ryypyn toiseen kurkkuunsa ja idea oli, että se saavuttaisi edellisen nielussa, yhdistäisi voimansa sen kanssa ja että ne yhdessä saisivat toisen ryypyn ryhdistäytymään. Sitten kaikki kolme lähtisivät etsimään ensimmäistä sanoakseen sille pari valittua sanaa ja ehkä laulaakseen vähän.
  Hän ei ollut ihan varma, oliko neljäs ryyppy ymmärtänyt kaiken, joten hän lähetti viidennen selittämään suunnitelmaa tarkemmin ja kuudennen sen moraaliseksi tueksi.
  Lentämisen taidon tai oikeastaan niksin voi oppia.
  Kikka on siinä, että oppii paiskautumaan maata kohti osumatta siihen.
  "Tietokone?" hän kuiskasi uudestaan.
  "Mmmmm?"
  "Kun vapautan sinut suukapulasta..."
  "Mmmmm."
  "Muistuta minua, että annan itselleni turpaan."
  "Mmmmmmm?"
  "Kumpaan vaan. Nyt vastaa tähän. Yksi tarkoittaa kyllä ja kaksi ei. Onko se vaarallinen?"
  "Mmmm."
  "On vai?"
  "Mmmm."
  "Et kai sanonut 'mmmm' kahta kertaa?"
  "Mmmm mmmm."
  "Mmmmm."
  "Ja sitten meidän on lähdettävä", robotti sanoi aivan vakavana, "juhliin."
  "Älä", Zaphod sanoi yllättyneenä. "Pääsenkö mukaan?"
  "Et", robotti sanoi. "Me tapamme sinut."
  "Ihanko totta?" sanoi Zaphod asettaan heilutellen.
  "Kyllä", robotti sanoi, ja ne ampuivat hänet.
  Zaphod ällistyi niin perin pohjin, että niiden täytyi ampua uudestaan ennen kuin hän kaatui.
  Mutta vaikka näistä avaruusaluksista ja muista kuuluisista aluksista, jotka tulevat mieleen, sellaisista kuin Linnunradan avaruuslaivaston taistelualuksista - GSS Urheus, GSS Pelottomuus ja GSS Järjetön Uhkarohkeus - puhutaan pelonsekaisen kunnioittavasti, ylpeästi, innostuneesti, kiintyneesti, ihailevasti, kaipaavasti, kateellisesti, loukkaantuneesti, itse asiassa kaikkien hyvin tunnettujen tunteiden vallassa, niin eniten aitoa hämmästystä herätti Krikit Ensimmäinen, krikittiläisten ensimmäinen avaruusalus.
  "Siitä täytyy päästä eroon", Krikitin miehet sanoivat lähtiessään kotia kohti.
  Kotimatkalla he lauloivat monta melodista ja mietteliästä laulua rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, moraalista, kulttuurista, urheilusta, perhe-elämästä ja kaikkien muiden elämänmuotojen tuhoamisesta.
  "Ne uskoo 'rauhaan, oikeuteen, moraaliin, kulttuuriin, urheiluun, perhe-elämään ja kaikkien muiden elämänmuotojen tuhoamiseen."
  Hän kohautti olkapäitään.
  "On sitä kuultu pahemmastakin."
  Hän rapsutteli jalkoväliään mietteliäänä.
  "Hohhoi", hän sanoi ja siemaisi taas vettä. Sitten hän piti lasia valoa vasten ja rypisti otsaansa. Hän käänteli lasia kädessään.
  "Hei, onks tässä vedessä jotain?" hän kysyi.
  "Ee, ei, herra tuomari", veden tuonut oikeudenpalvelija sanoi melko hermostuneesti.
  "No viekää se sitten pois", tiuskaisi oikeudellinen ylhäisyys, "ja pankaa siihen jotakin. Sain ajatuksen."
  SINUT ON OHJATTU POIS REITILTÄ.
  Valo sammui heti, eikä Arthur ollut ollenkaan varma että piti siitä. Se sammui jotenkin halveksivan rehentelevästi. Sitten Arthur yritti vakuuttaa itselleen, että se oli vain mielikuvituksen tekemä naurettava temppu. Neonkilpi joko palaa tai on sammuksissa riippuen siitä onko siinä sähkövirtaa vai ei. Se ei mitenkään voinut siirtyä tilasta toiseen halveksivan rehentelevästi.
  Suunnaton, käsittämättömän suuri huone näytti siltä kuin se olisi louhittu kallioon, ja se johtui siitä, että siihen se nimenomaan oli louhittu.
  Jokaisessa hänen kolmesta pienestä silmästään oli pistävä katse, joka näytti yhtä täysjärkiseltä kuin kala likusteripensaassa.
  "Minä olin krikettipelissä", hän kähisi.
  "Jos suoraan sanotaan niin se on inhottava peli" (sanoo Linnunradan käsikirja liftareille) "mutta toisaalta kuka tahansa joka on käynyt korkeammissa ulottuvuuksissa tietää, että siellä on aika vastenmielistä barbaariporukkaa, joka pitäisi lyödä lyttyyn ja päästää päiviltä, ja niin kyllä tehtäisiinkin jos vaan joku keksisi miten ohjuksen saa laukaistuksi suorassa kulmassa todellisuuteen nähden.
  KUUDES SÄÄNTÖ: Voittaja on se joukkue, joka ensiksi voittaa.
  Kymmenen minuuttia myöhemmin kun hän huolettomasti liiteli pilven läpi, isot ja erittäin huonomaineiset cocktailkutsut kopsahtivat häntä suoraan ristiselkään.
  Kuului ääni, jota hän ei heti pystynyt tunnistamaan, osittain siksi, ettei hän tuntenut sävelmää "Jätin jalkani Jaglan Betaan", ja osittain siksi, että orkesteri, joka soitti, oli hyvin väsynyt ja jotkut muusikoista soittivat 4/4- toiset 3/4- ja muutamat eräänlaisessa juopuneessa πr2-tahtilajissa siitä riippuen kuinka paljon kukin oli viime aikoina onnistunut nukkumaan.
  "Myöhemmin minut heitettiin avaruusaluksesta. Edelleen aamutakissani. Eikä avaruuspuvussa niin kuin sitä voisi kuvitella. Vähän sen jälkeen sain tietää, että planeettani oli alun perin rakennettu hiirilaumalle. Voit kuvitella miltä minusta tuntui. Sitten minua haukuttiin ja solvattiin. Itse asiassa minua on solvattu naurettavan usein, minua on haukuttu, loukattu, vähän väliä hajotettu osiin, jätetty ilman teetä ja äskettäin tein pakkolaskun suolle ja minun piti asua viisi vuotta kosteassa luolassa."
  "Ah!" pieni mies sanoi hurmaantuneena, "ja oliko sinulla hauskaa?"
  Juhlatalo ja Krikitin sota-alus näyttivät siinä kiemurrellessaan vähän kahdelta ankalta, joista ensimmäinen yritti tehdä kolmatta ankkaa toisen sisään samalla kun toinen yritti kovasti selittää, ettei se tuntenut olevansa valmis kolmanteen ankkaan vielä ja ettei se ainakaan halunnut, että tämä ensimmäinen tekisi kolmannen eikä ainakaan silloin kun hän oli juuri lentämässä.
  Hän otti vasaran vyöltään ja nosti sen näyttääkseen sen valtavaa rautapäätä. Näin hän samalla selvitti sellaisen mahdollisen väärinkäsityksen, että kanniskeli puhelinpylvästä mukanaan.
  "Jaa, että haluanko minä tapella", hän sihahti, ja se kuulosti siltä kuin joki olisi virrannut läpi terässulaton.
  "Juuri niin", Arthur sanoi yllättävän voimakkaalla ja sotaisalla äänellä. Hän heristeli nyrkkejään ikään kuin olisi tosissaan.
  "Mennäänkö ulos", hän ärähti Torille.
  "Selvä se", mylvi Tor kuin raivo härkä (tai tässä tapauksessa pikemminkin kuin raivo ukkosenjumala, mikä on paljon vaikuttavampaa) ja lähti.
  "Hyvä", sanoi Arthur, "päästiin eroon siitä. Slarty, toimita meidät pois täältä."
  Lopulta he tajusivat että tälle ongelmalle oli tehtävä jotakin ja säätivät lain, jonka mukaan jokaisen joka kantoi asetta silastisessa työssään (poliisi, turvamies, alakoulun opettaja, yms.) täytyi hakata perunasäkkiä ainakin neljäkymmentäviisi minuuttia joka päivä purkaakseen ylimääräiset aggressionsa.
  Hila-avain oli koottu uudelleen. Sen osat hohtivat ja kimalsivat: voiman ja vallan Teräspilari (eli Marvinin jalka), vaurauden Kultainen poikkipuola (eli Äärettömän epätodennäköisyysmoottorin sydän), teiteen ja järjen Akryylimuovipilari (eli argabuthonilainen Oikeuden Valtikka), Hopeinen Poikkipuola (eli Rorypalkinto Kaikkein Turhanaikaisimmasta Sanan 'Vittu' Käytöstä Vakavamielisessä Käsikirjoituksessa) ja uudelleen koottu luonnon ja henkisyyden Puupilari (eli poltetun hilakepin Tuhka, joka symboloi englantilaisen kriketin kuolemaa).
  "-- Jos minä sanoin jotain niin ne iski heti tajun kankaalle. Me käytiin tosi upeita keskusteluja: 'Hei...uuh! Moi kaikki...uuh! Mitä jos...uuh!' Siitä riitti ajanvietettä tuntikausiksi."
  "Hei, Trillian", Ford Prefect kuiskasi.
  "Mitä?" Trillian sanoi.
  "Mitä sinä oikein teet?"
  "Ajattelen."
  "Hengitätkö aina tuolla tavalla kun ajattelet?"
  "En minä huomannut hengittäväni."
  "Se minua huolestuttikin."
  "Moi", tietokone sanoi iloisesti kun tätä oli jatkunut minuutin verran, "sinulla on kolme pistettä. Paras tulos tähän asti on seitsemänmiljoonaa viisisataayhdeksänkymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa..."
  "Kaikki lepää nukkuen", Marvin jorisi,
  "minä siitä piittaa en,
  infrapunavalon näen.
  Vihaan yötä ankeaa."
  "Levolle kun lasken pään,
  silloin sähkölampaat nään,
  en saa unta vähääkään.
  Vihaan yötä ankeaa."
  "-- Tuo nuori nainen", hän lisäsi odottamatta, "on yksi kaikista niistä vähiten valistumattomista epä-älyllisistä elämänmuodoista, joiden tapaamista minulla on ollut syvällinen ilon puute olla kykenemättä välttämään."
  "Supernovapommiko?" Marvin kysyi. "Se on hyvin pieni pommi."
  "Älä?"
  "Se voi tuhota koko maailmankaikkeuden", Marvin lisäsi. "Aika hyvä idea minusta. He eivät vain saa sitä toimimaan."
  "Mikseivät saa, jos se kerran on niin nerokas?"
  "Se on nerokas", Marvin sanoi, "he eivät. --"
  Robotti heilautti tapparaansa, joka osui pieneen valkoiseen palloon.
  Pieni valkoinen pallo oli Supernovapommi.
  Se oli pikkuruisen pieni pommi, joka oli suunniteltu tuhoamaan koko maailmankaikkeus.
  Supernovapommi lensi ilman halki ja osui kokoushuoneen seinään, johon tuli paha lommo.
  "Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Tuhka. Minulla on se. Ne valkoiset robotit varastivat sen hetki sitten. Se on minulla tässä pussissa. Se oli nähkääs osa Hidasaikakuoren Avainta ja te kai arvaatte loput. Tärkeintä on että minulla on se. Mitä minun pitäisi sille tehdä?"
  Poliisi kertoi hänelle, mutta Arthur oletti, että tämä puhui vertauskuvallisesti.
  Suhteellisuudessa aine kertoo avaruudelle kuinka kaareutua ja avaruus aineelle kuinka liikkua.
  Kultasydän kertoi avaruudelle kuinka mennä solmuun ja pysäköi itsensä siististi Argabuthonin oikeussalin teräsmuurien sisäpuolelle.
  He tiesivät, että kun sateet alkoivat, se oli merkki.
  Kun sateet loppuivat, se oli merkki.
  Kun tuuli nousi, se oli merkki.
  Kun tuuli laantui, se oli merkki.
  Kun keskiyöllä täyden kuun aikaan syntyi kolmipäinen vuohi, se oli merkki.
  "Arthur Phil..." se sanoi ja katsoi tiukasti Arthuria ja sitten muistilistaansa. Hän rypisti otsaansa ja katsoi Arthuria uudestaan.
  "Sinuthan minä olenkin jo hoidellutkin, vai mitä?"
  Kaukana Linnunradan läntisen kierteishaaran epämmuodikkaan pään tuntemattomilla perukoilla sijaitsee pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin yhdeksänkymmenenkahden miljoonan mailin päässä täysin merkityksetön sinivihreä planetta, jonka apinoista polveutuvat elämänmuodot ovat niin käsittämättönän alkukantaisia, että ne yhä pitävät digitaalikelloa aika näppäränä keksintönä.
  Sinä iltana tuli pimeä aikaisin, mikä oli tavallista siihen vuodenaikaan. Oli kylmää ja tuulista, mikä oli tavallista.
  Rupesi satamaan, mikä oli erityisen tavallista.
  Taivaalta laskeutui avaruusalus. Se ei ollut tavallista.
  Väestölaskentaraportti, niin kuin useimmat tutkimukset, oli maksanut mielettömästi eikä kertonut mitään sellaista mitä ei olisi jo muutenkin tiedetty - paitsi että jokaikisellä Linnunradan asukkaalla oli 2,4 jalkaa ja kotieläimenä hyeena. Koska tämä oli selvästi pötyä, oli koko homma paiskattu roskiin.
  Kassin kylkeen oli painettu tekstiä suurin kirjaimin ja siinä luki (jos osasi ventaurilaiset aakkoset) TULLIVAPAA MEGAMARKET, PORT BRASTA, ALFA CENTAURI. ARVONNOUSUA AVARUUDESSA. OLE KUIN KAHDESKYMMENESTOINEN NORSU - HAUKU!
  Rob McKennalla oli kaksisataakolmekymmentäyksi sanaa erilaisille sadetyypeille pieneen muistivihkoon kirjattuna, eikä hän pitänyt yhdestäkään.
  Hän vaihtoi uuden vaihteen ja rekka lisäsi kierroksia. Se jyrisi riittävästi jaksaakseen kuljettaa kaikki tanskalaiset termostaatit.
  Lähdettyään Tanskasta edellisenä päivänä hän oli matkannut halki tyyppien kolmekymmentäkolme (ohut jäätävä vihma, joka sai tien pinnan liukkaaksi), kolmekymmentäyhdeksän (runsaampi tihkusade), neljästäkymmenestäviidestä viiteenkymmeneenyhteen (kohtisuorasta ohuesta vihmasta terävästi viistoon lyövään tihkuun ja edelleen hillityn virkistävään pikku pisarointiin), kahdeksankymmentäseitsemän ja kahdeksankymmentäkahdeksan (kaksi muunnelmaa rankasta kaatosateesta) ja sata (kaatosateen jälkeinen tuulenpieksämä vedentulo, kylmä), kokenut kaikki myrskytyypit numeroiden 192 ja 213 välillä yhtaikaa, 123, 124, 126, 127 (ajoittaisia kylmiä saderyöppyjä, säännöllinen ja synkropoitu rummutus ohjaamon kattoon), ja sitten oli tullut 11 (tuulenpuuskan kuljettamat pisarat) ja lopuksi kaikkein epämiellyttävin, numero 17.
  Sadetyyppi numero 17 oli kurja saderyöppy, joka iskeytyi tuulilasiin niin rankasti, ettei ollut juuri väliä olivatko pyyhkimet toiminnassa vai eivät.
  Hän testasi tätä teoriaa pysäyttämällä pyyhkimet pikku hetkeksi, mutta kävi niin, etät näkyvyys huononi entisestään. Se ei kuitenkaan muuttunut paremmaksi kun hän käynnisti ne.
  Itse asiassa toisen pyyhkimen sulka rupesi repsottamaan.
  Suih suih suih lops suih suih lops suih suih lops suih lops suih lops lops läps raaps.
  Ajaja nosti merkkien lopuksi peukalon rohkaisevasti pystyyn, ikään kuin sanoakseen, että hän toivoi hahmon suhtautuvan oikein hyvin siihen, että oli jäässä ja niin likomärkä, että oli vaarassa saada kuolemantaudin ja että hän kyllä seuraavan kerran ottaisi kyytiin.
  Hahmo jatkoi laahustamista. Ohi ajoi Fiat ja teki täsmälleen samat merkit kuin Renaultkin.
  Vastaan tuli Austin ja väläytti valoja hitaasti lampsivalle hahmolle, vaikka oli epäselvää pitikö sen tarkoittaa "terve" vai "ikävä, että mennään eri suuntaan" tai "hei kato, tuolla on joku täysi tollo sateessa".
  Vihreä tarra tuulilasin ylälaidassa osoitti, että oli viesti mikä tahansa, se tuli Steveltä ja Carolalta.
  Kaikki silmät tapittivat Ford Prefectiä. Jotkut niistä tappien päästä. Erityinen tapa, jonka Ford oli huolettomasti valinnut kuoleman kanssa leikittelyyn sinä päivänä, oli se, että hän yritti maksaa pienen puolustusbudjetin kokoista kapakkalaskuaan American Expressin luottokortilla, joka ei kelvannut maksuvälineeksi missään koko tunnetussa maailmankaikkeudessa.
  Yksi Fordin olkapään luista rupesi kitisemään toista hartian luuta vasten tavalla, joka pani epäilemään, että käsi oli saanut tietonsa kivun tuottamisesta erittäin pätevältä kiropraktikolta. Hän toivoi, että saisi asian selvitetyksi ennen kuin käsi alkaisi hinkata olkapään luuta aivan toisen ruumiinosan luuta vasten.
  Hän istui portaille ja kaivoi laukusta pullon Vanhaa Janxin viinaa ja pyyhkeen. Hän avasi pullon ja pyyhki sen suun pyyhkeellä, millä oli päinvastainen vaikutus kuin oli tarkoitus. Vanha Janxin viina tappoi siinä samassa miljoonittain bakteereja, jotka hitaasti olivat rakentaneet melko monimutkaisen ja valistuneen yhteiskunnan pyyhkeen haisevimpiin osiin.
  Yläpuolella oli helikopteri, joka näytti ottavan osaa pienempään kahinaan bändin kanssa. Rakennuksesta tuprusi savua. Äänittäjä roikkui ikkunasta ja raivopäinen kitaristi hakkasi häntä sormille palavalla kitaralla. Helikopteri tulitti koko porukkaa.
  For näppäsi painiketta jossa nyt luki "mooditoimintavalmius" vanhanaikaisen "lepoyhteyden" sijasta joka vuorostaan oli tullut inhottavan kivikautisen "kiinni"-sanan sijaan.
  Kahdeksan vuotta sitten lounasaikaan valtavat keltaiset vogonialukset olivat tuhonneet tämän planeetan perinpohjaisesti. Ne olivat häilyneet lounasaikataivaalla ikään kuin painovoimalaki ei olisi muuta kuin paikallinen säädös ja sen rikkominen ei sen kummempaa kuin pysäköintivirhe.
  "Aistiharhoja", sanoi Russell.
  "Mitä?" Arthur kysyi säpsähtäen ajatuksistaan. "Sisko väittää kärsivänsä sellaisista oudoista harhoista, että elää todellisuudessa. Ei kannata kertoa sille, että se elää todellisuudessa, koska se vain vastaa, että siksi juuri ne harhat ovat niin outoja. En tiedä mitä mieltä sinä olet, mutta minua sellaiset keskustelut rasittaa. Tytölle pilleri ja äkkiä kaljalle, se on minun neuvoni. Ei siihen enempää aikaa kannata käyttää."
  "OK, anteeksi vaan. Ehkä on parempi, että jätät minut tähän. Tämä on..."
  Samalla hetkellä kun hän sanoi sen, se ei enää käynyt, sillä myrsky joka oli jo laantunut alkoi uudestaan. Salamat räiskyivät taivaan halki ja joku näytti kaatavan heidän päälleen siivilän läpi jotakin, joka suuresti muistutti Atlantin valtamerta. Russell kirosi ja ohjasi hetken kieli keskellä suuta, kun taivast ropisi heidän päälleen. Hän purki vihaansa kiihdyttämällä rajusti ohittaakseen rekan, jossa luki "McKenna - Kuljetuksia joka säällä." Pingottunut tunnelma koheni kun sade laantui.
  Arthuria huimasi vähän. Hänen kätensä tarttui johonkin tukea etsien ja puristui tiukasti sen ympärille. Hänen suunsa avautui ja sulkeutui ikään kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin, mutta mitään ei kuulunut. --
  "Vogoni..." vingahti Arthur. "Keltaiset avaruusalukset...nekö katosivat?"
  "Totta kai ne katosivat, nehän oli harhaa", Russell vastasi ja katsoi Arthuria epäluuloisesti. "Tarkoitatko sinä, ettet muista koko juttua? Hitto soikoon, missä sinä olet oikein ollut?"
  Se oli Arthurista niin hyvä kysymys, että hän oli järkytykseltään pudota istuimelta.
  "Perhana!!!" karjaisi Russell ja yritti saada auton hallintaan, kun se äkkiä joutui sivuluisuun. Hän sai sen ohjatuksi pois vastaantulevan rekan tieltä, mutta auto syöksyi päin ruohikkoista rinnettä ja töyssähti pysähdyksiin. --
  Raivoissaan Russell suki föönattua tukkaansa. Hän nyki vaaleita viiksiään ja katsoi Arthuria. "Viitsisitkö ystävällisesti päästää irti käsijarrusta?"
  Willillä oli ystäviä mukanaan ja heillä oli koiraa varten ihan oma leikki.
  "Kommareita!" he huusivat koiralle kuorossa. "Kommareita, kommareita, kommareita!!!"
  Koira intoutui räksyttämään vimmoissaan hypellen ylös alas ja haukkuen kiihkeän raivon vallassa koko pienen sydämensä pohjasta. Kaikki nauroivat ja hurrasivat sille, hajaantuivat sitten autoilleen ja katosivat yöhön.
  No se selvitti asian, Arthur ajatteli pakettiauton takana, tämä on taatusti sama planeetta.
  Ovi ei tahtonut aueta, koska takana oli, kuten hän myöhemmin sai tietää, neljätoista samanlaista henkilökohtaista kehotusta hankkia luottokortti joka hänellä jo oli, seitsemäntoista samanlaista maksumuistutusta luottokortista, jota hänellä ei ollut, kolmekymmentäkolme samanlaista kirjettä, jossa sanottiin, että juuri hänet oli erityisesti valittu, koska hänellä oli hyvä maku ja hän tiesi mitä halusi ja mihin tähtäsi tämän päivän hienostuneessa maailmassa, ja juuri siksi hän varmaan haluaisi ostaa aivan hirvittävän lompakon, ja sitten siellä oli vielä juovikas kissanraato.
  Ne eivät olleet samat silmät, jotka viimeksi olivat katselleet tätä samaa maisemaa, eivätkä ne aivot, jotka tulkitsivat silmien välittämiä kuvia, olleet samat aivot. Kirurgialla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, vaan kaikki johtui loputtomasta vääristyneiden kokemusten sekamelskasta.
  Hän melkein tanssi jääkaapille, löysi sieltä kolme karvaista jotain, pani ne lautaselle ja tuijotti niitä kolme minuuttia. Kun ne eivät näyttäneet liikkuvan, hän julisti ne aamiaiseksi ja söi. Yhdessä ne tappoivat vaarallisen avaruustaudin aiheuttajan, jonkahän oli muutamaa päivää aikaisemmin tietämättään saanut Flargathonin kaasusoilta. Tauti olisi muutoin tappanut puolet läntisen pallonpuoliskon asukkaista, tehnyt toisesta puolesta sokeita ja muista hulluja ja hedelmättömiä, niin että kylläpä Maata tässä asiassa onnisti.
  "No tuota, Arthur Dent tässä. Tuota, anteeksi, etten ole ollut töissä puoleen vuoteen, minä nimittäin tulin hulluksi."
  "No, eihän tuo mitään. Minä vähän uumoilinkin että jostain sellaisesta on kysymys. Se ei ole täällä mitenkään epätavallista. Milloin voimme odottaa sinun ilmestyvän tänne?"
  "Milloin siilit heräävät talvihorroksesta?"
  "Joskus keväällä kai."
  "Minä tulen heti vähän sen jälkeen."
  "Sillä lailla."
  Hän keksi täydellisen idean, joka selittäisi kaikki häntä koskevat selittämättömät seikat kertaheitolla ja vihelteli itsekseen työntäessään auki oven, joka edellisenä iltana oli häntä niin pelottanut. "Arthur!!!"
  Hän virnisti iloisesti ällistyneille katseille, jotka kohdistuivat häneen pubin joka kolkasta ja kertoi kaikille kuinka uskomattoman hauskaa hänellä oli Etelä-Kaliforniassa ollut.
  Sitten hän meni vielä vihoviimeisen kerran tutkimaan elintoimintojen hidastuskammion, jonne hän halusi sen ennen kaikkea kuuluvan.
  "Kolmen sekunnin kuluttua kello on tasan kolmetoista...kolmekymmentäneljä."
  Hän värisi kurkistaessaan paksun huurteen peittämän kannen läpi himmeänä erottuvaa suurta hahmoa. Eräänä päivänä, kuka tietää milloin, se heräisi ja kun se sen tekisi, se tietäisi heti, paljonko kello on. Ei oikeastaan paikallista aikaa, totta kyllä, mutta piruako siitä.
  Hän tarkasti huolellisesti jäähdytyslaitteen yläpuolella olevan tietokoneen näytön, himmensi valot ja tarkisti vielä kerran.
  "Kolmen sekunnin kuluttua kello on..."
  Hän hiipi pois ja palasi ohjaamoon.
  "...kolmetoista...kolmekymmentäneljä ja kaksikymmentä."
  Ääni kuului yhtä selvästi kuin jos sitä kuuntelisi puhelimesta Lontoossa. Missä hän ei suinkaan ollut, ei lähimaillakaan.
  Hänen leukansa loksahti. Nilkka nyrjähti jarrupolkimella, ja auto joutui niin pahaan luisuun että oli vähällä kaatua.
  "Fenny!" hän huusi.
  Hänen onnistui hädin tuskin välttyä luisumasta tyttöä päin autolla, mutta ovella, jonka hän kumartui heilauttamaan auki tälle, hän sen sijaan osui.
  Ovi iskeytyi päin tytön kättä niin että sateenvarjo lähti pyörimään hurjaa vauhtia kauas tien poikki.
  "Voi paska!" Arthur huusi mahdollisimman avuliaasti, ponkaisi ulos kuljettajan puoleisesta ovesta, oli vähällä jäädä McKennan rekan alle ja katseli kauhuissaan kuinka rekka litisti Fennyn sateenvarjon hänen sijastaan. Rekka pyyhälsi moottoritietä matkoihinsa ja katosi.
  Englannissa elää sinnikäs uskomus, että voileipien tekeminen kiinnostaviksi, kauniin näköisiksi tai herkullisen makuisiksi on sellainen synti, johon vain ulkomaalaiset syyllistyvät.
  "Niiden pitää olla kuivia", on ohje, joka on haudattu jonnekin kollektiiviseen kansalliseen tietoisuuteen, "niiden täytyy olla kumimaisia. Ja jos niiden retaleiden pitää olla tuoreita, niin voihan ne pestä kerran viikossa."
  Ranta jääköön nimettömäksi, sillä miehen kotitalo on siellä, mutta se on pieni hiekkainen kaistale jossakin satojen mailien pituisella rantaviivalla, joka ensin työntyy länteen Los Angelesista, ja josta sanotaan Käsikirjan uusimman laitoksen eräässä hakusanassa että se on "seko, sökö, lökö ja mikä se yksi sana olikaan ja kaikenlaista muuta hurjaa", ja toisessa, joka on kirjoitettu vain pari tuntia myöhemmin, sitä verrataan useaan tuhanteen neliömailiin American Expressin mainoksia, mutta ilman niiden moraalista syvällisyyttä. Lisäksi ilma on jostain syystä keltaista.
  Juuri sen hän tietenkin halusi, tietokoneen. Mutta hänestä tuntui, että tietokoneen hankintaan täytyi olla jokin tärkeä syy ennen kuin sitä noin vain pani menemään ison tukun käteistä vempeleeseen, jota monet saattoivat muuten erehtyä pitämään pelkkänä leikkikaluna. Se oli siis hänen tärkeä syynsä. Määrittää esihistoriallisen luolan tarkka sijainti. Hän kertoi sen kaupan myyjälle.
  "Miksi?" kysyi kaupan mies.
  Se olikin kiperä kysymys.
  "Okei, unohda se", myyjä sanoi. "Miten?"
  Aurinko porotti kattopuutarhoihin. Se porotti arkkitehteihin ja putkimiehiin. Se porotti lakimiehiin ja murtovarkaisiin. Se porotti pizzoihin. Se porotti kiinteistövälittäjien mainostamiin yksityiskohtiin.
  Se porotti Arthuriin kun tämä astui liikkeeseen, jossa myytiin entistettyjä huonekaluja.
  "Tämä on mielenkiintoinen rakennus", omistaja sanoi iloisesti. "Kellarissa on salainen käytävä läheiseen pubiin. Se rakennettiin luultavasti sijaishallitsijaa varten, niin että hän pääsi tarpeen tullen pakoon."
  "Siis siinä tapauksessa, että oli vaarassa jäädä kiinni entistettyjen mäntyhuonekalujen ostamisesta", Arthur sanoi.
  "Ei", sanoi omistaja, "ei siksi."
  "Suokaa anteeksi", Arthur sanoi. "Minä olen ikionnellinen."
  "Ymmärrän."
  Siinä puistossa ihmiset harrastavat merkillisempiä asioita kuin missään muualla. Fenchurch ja Arthur tapasivat miehen, joka soitteli pelkät shortsit yllään säkkipilliä puun siimeksessä. Mies keskeytti soiton hätistelläkseen tiehensä amerikkalaisen pariskunnan, joka yritti kainosti panna kolikoita soittimen kuljetuskoteloon.
  "Älkää!" mies karjui heille, "menkää pois! Minä vaan harjoittelen."
  "No, tuota, ei sellaiseen ole tottunut. Ajattelin asiaa ja totesin, ettei kasvatukseni, koulutukseni tai edes vaistoni antanut vastausta siihen kuinka suhtautaua johonkuhun, joka noin vain, ihan rauhallisena varastaa minulta keksin ihan nenäni edessä."
  "Se oli hyvin kummallista", Fenchurch sanoi vähän samaan tyyliin kuin joku takaa-ajavista egyptiläisistä olisi voinut sanoa, että Punainenmeri käyttäytyy hieman omalaatuisesti, kun Mooses heilautti sauvaansa sitä kohti.
  Ei niin, etteikö lohikäärme olisi rauhaarakastava laji, sillä se on. Lohikäärmeet palvoivat rauhan palasiksi, ja tämä ylenmääräinen palasiksipalvonta oli itsessään ongelma. Sitä niin usein loukaa niitä, joita rakastaa, etenkin jos sattuu olemaan lohikäärme, jonka hengitys muistuttaa rakettimoottorin lieskoja jahampaat korkeata rauta-aitaa. Lisäongelman muodosti se, etteä ne, sillä tuulella ollesaan, vahingoittivat myös melkoista joukkoa muidenkin rakkaimpia.
  -- heti kun puolen tusinan silkkisiipisen nahkapintaisen lohikäärmeen lauma kiisi yli iltataivaan puolet Brequindan asukkaista säntäsi metsään toisen puolen kanssa viettääkseen siellä yhdessä kiihkeaän, henkeäsalpaavan yön. He tulivat sieltä aamun ensi säteiden kera hymyillen onnellisina ja väittivät yhä, aika hellyttävästi, olevansa neitsyitä, jos kohta tahmeita ja punastuineita neitsyitä.
  Mark Knopflerilla on erikoinen kyky saada Schecter Custom Stratocaster ulvomaan ja laulamaan kuin enkelit lauantai-iltana, kun ne ovat lopen väsyneitä oltuaan kilttejä koko viikon ja kaipaavat kunnon oluttuopillista - tämä nyt ei ole kovin olennaista juuri tässä, koska levy ei ollut vielä siinä kohdassa, mutta liiaan paljon muuta tapahtuu silloin kun se on, ja sitä paitsi kertojalla ei ole aikomustakaan istua tässä kuin urheiluselostaja sekuntikello kourassa, niin että taitaa olla parasta puhua siitä nyt kun tapahtumat vielä toistaiseksi etenevät hitaasti.
  "Elämä on kuin greippi", hän sanoi.
  "Aa, kuinka niin?"
  "No se on vähän niin kuin oranssinkeltainen ja pinta on rosoinen, sisus pehmeä ja märkä. Siinä on myös siemeniä. Ai niin ja jotkut ihmiset nauttii puolikkaan sellaisesta aamiaiseksi."
  "Se on ihan helppoa", Arthur yllytti, "jos et tiedä miten se tapahtuu. Se siinä on tärkeää. Ettei lainkaan tiedä miten oikein tekee sen."
  Hermostuneesti ja epäröiden, melkein, kuin yrittäisi astua jonkun sellaisen kädelle, joka leijuu ilmassa, Fenchurch astui Arthurin kädelle.
  "Arthur Dent meni nukkumaan. Hän kiipesi portaat yläkertaan, kaikki viisitoista, avasi oven, meni makuuhuoneeseen, riisui kengät ja sukat ja sitten muut vaatteet yhden kerrallaan ja jätti ne siistiksi ruttukasaksi lattialle. Hän puki yöpuvun ylleen, sinisen, jossa on raitoja. Hän pesi kasvot, kädet ja hampaat, meni vessaan, huomasi taas tehneensä asiat väärässä järjestyksessä. Oli pakko pestä kädet uudelleen. Hän meni sänkyyn ja luki viisitoista minuuttia. Ensimmäiset kymmenen minuuttia siitä ajasta hän käytti sen paikan löytämiseen, johon oli edellisenä iltana jäänyt, sitten hän sammutti valot ja minuutin parin kuluttua oli sikiunessa.
  Oli pimeää. Hän makasi vasemmalla kyljellään runsaan tunnin.
  Sen jälkeen hän kääntelehti jonkin aikaa rauhattomasti unissaan ja kääntyi sitten nukkumaan oikealla kyljellä. Tuntia myöhemmin hänen silmänsä värisivät hetken ja hän raapi kevyesti nenäänsä, vaikka kuluikin vielä parikymmentä minuuttia ennen kuin hän taas kääntyi vasemmalle kyljelleen. Ja niin kului hänen yönsä, unessa.
  Neljältä hän nousi ja lähti vessaan. Hän avasi vessan oven..." ja niin edelleen.
  Ihan soopaa. Sellainen ei vie tarinaa eteenpäin. Niin syntyy kyllä mukavan paksuja kirjoja, juuri sellaisia, jotka menestyvät Amerikan markkinoilla, mutta ei niissä päästä puusta pitkään. Lyhyesti sanottuna, ei sellainen kiinnosta.
  Pilvissä ei kuitenkaan ollut lohikäärmeitä eikä olisi voinutkaan olla, sillä kuten dodot ja Frazin tähtikuvion Stegbartle Majorin kaltatut isolötkäreet, toisin kuin Boeing 747:t, joita kyllä piisaa, ne ovat kuolleet sukupuuttoon eikä maailmankaikkeus enää koskaan tule niitä näkemään.
  "Ihan sadevesiselvästi totta. Koko juttu on kirjattu ukon mustaan muistivihkoon. Kaikki täsmää jokaikisellä mahdollisella ratkiriemukkaalla tasolla. Ilmatieteen laitos on menossa jääkylmäksi banaanivaahdoksi ja hassuja valkotakkisia pikku-ukkoja lentää paikalle maailman kaikilta kolkilta täysvarustus mukanaan. Se mies on pistiäisen polvi, ampiaisen nänni. Sanoisinpa jopa, että se on länsimaiden jokaikisen lentävän hyönteisen kaikki erogeeniset alueet. Me sanotaan ukkoa sateenjumalaksi. Eikö ole hyvä idea?"
  "Tämä on tärkeä tiedotus. Lento satakaksikymmentäyksi Los Angelesiin. Jos matkasuunnitelmiinne ei kuulu sinne meno, nyt on juuri oikea aika poistua koneesta."
  He yöpyivät hotellissa Sunset Boulevardilla, koska joku oli sanonut, että he nuattisivat sen tuottamista yllätyksistä.
  "Kaikki siellä ovat joko enlantilaisia tai omituisia tai molmpia. Siellä on sellainen uimahalli, jossa voi katsella kuinka englantilaiset rocktähdet lukevat valokuvaajille Language, Truth and Logic -teosta."
  Totta se oli. Siellä oli yksi englantilainen rocktähti ja juuri niin hän teki.
  Arthur otti paistettua miekkakalaa ja sanoi tulevansa siitä vihaiseksi.
  Hän tarttui ohimenevää tarjoilijaa käsivarresta ja rupesi moittimaan.
  "Miksi tämä kala on niin pirun hyvää?" hän tiukkasi vihaisesti.
  "Suokaa ystävälleni anteeksi", Fenchurch sanoi hämmentyneelle tytölle. "Hänellä taitaa vihdoinkin olla mukava päivä."
  Jos otetaan kaksi David Bowieta ja pannaan toinen David Bowie toisen David Bowien päälle ja kiinnitetään ylemmän David Bowien kumpaankin käteen vielä yhdet David Bowiet ja kääritään koko homma likaiseen kylpytakkiin, niin meillä on jotakin, joka ei täsmälleen näytä John Watsonilta, mutta joka niiden mielestä, jotka hänet tuntevat, näyttää pelottavan tutulta.
  Pidä tikkua keskeltä kiinni. Kostuta terävä pää suussasi. Aseta tikku suuhun tylppä sivu ikeniä vasten. Liikuta varovasti edestakaisin.
  "-- Ja jos ilmenee, että te olitte oikeassa, olette silti väärässä, koska sitten me vain sanomme häntä...ee, supernormaaliksi...ei paranormaaliksi tai yliluonnolliseksi, koska te luulette tietävänne mitä ne tarkoittavat, ei, 'supernormaaliksi sademääräadditamentin tehoefektoriksi' ja ehkä me lykkäämme 'kvasin' vielä johonkin väliin ihan vain itsepuolustukseksi. Vai sateenjumala! Höh, en ole eläissäni kuullut mokomaa hölynpölyä. Täytyy kyllä tunnustaa, etten lähtisi lomalle hänen kanssaan. --"
  Itse asiassa hän näytti hurjan sairaalta, ei pelkästään siltä kuin hänet olisi vedetty takaperin pensasaidan lävitse, vaan siltä kuin pensasaita olisi samanaikaisesti vedetty takaperin leikkuupuimurin läpi. Hän hoiperteli Arthurin olohuoneeseen huitaisten torjuvasti syrjään kaikki auttamistarjoukset, mutta se oli virhe, sillä huitaiseminen sai hänet horjahtamaan kokonaan kumoon, ja lopulta Arthurin oli pakko raahata hänet sohvalle.
  "Kiitti", sanoi Ford, "kiitos oikein paljon. "Onko sinulla..." hän sanoi ja nukahti kolmeksi tunniksi.
  "...harmainta aavustustakaan", hän äkkiä jatkoi, kun taas virkosi, "siiät kuinka vaikeaa on saada yhteys englannin puhelinverkkoon Plejadeista? Eipä taida olla, no minäpä kerron sinulle samalla kun juon ison kupillisen mustaa kahvia, jota sinä keität minulle.
  Linnunradan käsikirja liftareille sanoo hetkellisen selväjärkisesti, mikä on lähes ainutlaatuista sen nykyisen viiden miljoonan yhdeksänsadansietsemänkymmenenviidentuhannen viidensadanyhdeksän sivun joukossa, Siriuksen kybernetiikkayhtiön tuotteista, että on hyvin helppoa olla huomaamatta niiden perustavanlaatuista hyödyttömyyttä siltä tyydytyksentunteelta, että saa ne ylipäänsä toimimaan jotenkin.
  "Tietääkö se rakastumisen kohde missä ginipullo on? Saanko minäkin tavata hänet?"
  Hän sai, koska Fenchurch astui juuri sillä hetkellä sisään sylissään pino sanomalehtiä, jotka hän oli ostanut kylästä. Hän pysähtui ihmeissään katsomaan pöydällä lojuvaa tuolinrähjää ja sohvalla lojuvaa betelgeuzelaisenrähjää.
  Arthur ja Fenchurch tarkastelivat huolestuneina väkijoukkoa, mutta eivät nähneet Ford Prefectiä missään eivätkä pienintäkään merkkiä siitä, että hän aikoisi ylipäätään ilmestyä sinne.
  "Kuinka luotettava hän on?" Fenchurch kysyi lohduttomana.
  "Kuinka luotettavako?" Arthur sanoi. Hän naurahti ontosti. "Kuinka matala on valtameri?" hän sanoi. "Kuinka kylmä on aurinko?"
  "Odottakaa!" joku karjui megafoniin taksista, joka pysähtyi renkaat ulvoen tungeksivan väkijoukon reunalle.
  "On tapahtunut merkittävä tieteellinen murto!" kaikui megafonista. "Läpi. Läpimurto", se korjasi. Ovi heilahti auki ja ulos loikkasi pieni valkotakkinen mies, joka oli kotoisin jostakin Betelgeuzen lähettyviltä.
  "Odottakaa!" hän huusi uudestaan ja heilautti lyhyttä paksua mustaa sauvaa, jossa paloi valoja. Valot vilkkuivat hetken, ramppi pysähtyi kesken nousun, ja sitten totellen Peukalon merkkejä laski sen jälleen alas. Puolet Linnunradan elektroniikkainsinööreistä ponnistelee jatkuvasti keksiäkseen uusia keinoja Peukalon toiminnan häiritsemiseksi ja toinen puoli ponnistelee keksiäkseen uusia keinoja häiritä häirintäsysteemejä.
  "Tehkää tietä!" jyrisi poliisimegafoni väkijoukon takaa. "On tapahtunut murto, tehkää tietä."
  "Läpimurto", karjui Ford kilpaa. "Tieteellinen läpimurto!"
  "Tämä on poliisi! Tehkää tietä!"
  "Tieteellisiä laitteita! Tehkää tietä!"
  "Poliisi! Antakaa tietä!"
  "Korvalappustereoita", Ford karjui ja veti taskuistaan puoli tusinaa kasettisoitinta ja heitti ne väkijoukkoon.
  "Ha!" näpäytti Marvin. "Ha!" hän toisti. "Mitä sinä tiedät ainasta? Sanot minulle 'aina', minulle, joka kaikkien niiden typerien tehtävien takia, joita teidän orgaaniset elämänmuotonne vähän väliä lähettävät minut aikojen halki toimittamaan, olen nyt kolmekymmentäseitsemän kertaa koko maailmankaikkeutta vanhempi! Valitse sanasi vähän huolellisemmin", hän yskäisi, "ja tahdikkaammin."
  Oli tässä kertomuksessa jokin ajatuksenpoikanenkin, mutta se on hetkeksi päässyt unohtumaan kertojalta.
  Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu.

Kaikki mikä tapahtuessaan saa aikaan muita tapahtumia, saa aikaan muita tapahtumia.

Kaikki mikä tapahtuessaan saa aikaan sen, että se tapahtuu uudestaan, tapahtuu uudestaan.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä tapahdu kronologisessa järjestyksessä.
  Mikään ei kulje valoa nopeammin paitsi ehkä huonot uutiset, jotka noudattavat aivan omia lakejaan. Arkintoofle Minorin hingefreelilaiset yrittivät kerran rakentaa avaruusaluksen, jonka voimanlähteenä oli huonot uutiset, mutta se ei toiminut järin hyvin, ja heidät otettiin kaikkialla niin töykeästi vastaan, että matkustamisessa ei oikeastaan ollut mitään mieltä.
  Kun ääretön epätodennäköisyysmoottori tuli mukaan kuvioihin ja kokonaiset planeetat alkoivat sekoilla, Maximegalonin yliopiston uljas historian laitos antoi lopulta periksi ja luovutti rakennuksensa nopeasti kasvavalle yhdistetylle teologian ja vesipoolon tiedekunnalle, joka jo vuosia oli havitellut niitä.
  Klik, klik klik, klik, klik, hmmm.
  Hmmmm.
  Alatason valvontaohjelma herätti hieman ylemmän tason valvontaohjelman syvällä aluksen uneliaissa kyberaivoissa ja ilmoitti sille, että aina kun se päästi klikin kuului pelkkä hmmm. Ylemmän tason valvontaohjelma tiedusteli mitä siitä sitten olisi pitänyt seurata, ja alatason valvontaohjelma vastasi, että ei muistanut ihan tarkalleen, mutta luuli että pikemminkin jonkinlainen vaimea tyytyväinen huokaus, eikö vain? Se ei tiennyt mitä tämä hmmm oikein oli. Klik, hmmm, klik, hmmm. Se siitä vain seurasi.
  Seurasi pitkällinen hätäkoodien vaihto, kun robotit tutkivat määräysten pätevyyden. Viimein ne varmistuivat siitä, että kaikki on kunnossa. Ne purkivat keskustehtävämodulin varakappaleen suojapakkauksesta, kantoivat sen ulos varastosta ja suistuivat kieppuen avaruuden tyhjyyteen.
  Tämä antoi ensimmäisen merkittävän vihjeen siitä, mikä oli vialla.
  Lisätutkimukset vahvistivat pian, mitä oli tapahtunut. Meteori oli kolhaissut alukseen ammottavan reiän. Alus ei ollut rekisteröinyt sitä aikaisemmin, koska meteori oli rysähtänyt siististi juuri siihen kohtaan aluksen tietojenkäsittelylaitteistoa, jonka tehtävänä oli rekisteröidä mahdolliset meteoritörmäykset.
  Oli vielä toinenkin ongelma. Sillä aikaa kun miehistö oli horroksessa kaikkien sen jäsenten mielet, muistit, henkilöllisyydet ja tieto tehtävästään oli siirretty turvaan aluksen keskustehtävämoduliin. Miehistöllä ei olisi harmainta aavistustakaan siitä, keitä he olivat tai mitä he olivat tekemässä. Ett' silleen.
  Yksi elämän merkillisyyksiä on se, millaisissa paikoissa se on valmis elämään. Elämä keksii aina keinon sinnitellä eteenpäin riippumatta siitä mistä se sattuu saamaan otteen, olipa kyse sitten Santraginus V:n juovuttavista meristä, joissa kalat eivät tunnu piittaavan tuon taivaallista siitä mihin suuntaan uiskentelevat, tai Frastran tulimyrskyistä, joissa elämän sanotaan alkavan 40 000:ssa asteessa, tai rotan peräsuolessa, jossa jotkin otukset piileskelivät ihan pelkkää piruuttaan.
  Kun viimeksi tehtiin lista newyorkilaisten sadasta omimmasta ominaisuudesta, terve järki sijoittui 79. sijalle.
  On ihan toista olla sellainen olio, joka viihtyy kuumassa ja jonka mielestä 40 000 asteen ja 40 004 asteen välinen lämpötila on varsin tyydyttävä, kuin olla sellainen, joka tietyssä kohden planeettansa kiertorataa joutuu kääriytymään muiden elukoiden nahkoihin ja puoli kierrosta myöhemmin saa huomata palaneensa rakoille.
  Kun New Yorkissa on syksy, ilma löyhkää siltä kuin siinä olisi kärvennetty vuohenraatoja, ja jos tekee mieli peräti hengittää on parasta avata ikkuna ja työntää pää sisään rakennukseen.
  Edellisellä viikolla astronomit olivat ilmoittaneet viimeinkin löytäneensä kymmenennen planeetan Pluton kiertoradan takaa. He olivat etsineet sitä vuosikausia, koska kaukaisimpien planeettojen kiertoradoissa oli tiettyä epäsäännöllisyyttä. Nyt planeetta oli vihdoinkin löytynyt, ja astronomit olivat hyvin tyytyväisiä ja kaikki olivat hirveän onnellisia heidän puolestaan ja niin poispäin. Planeetalle oli annettu nimeksi Persephone, mutta pian se sai lempinimen Rupert, jonkun astronautin papukaijan mukaan - juttuun liittyi jokin pitkästyttävän hellämielinen tarina - ja kaikki oli oikein suurenmoisen ihastuttavaa.
  Hän kirjoitti suurin kirjaimin paperilapulle nimensä, sitten huoneen numeron, sitten "OLEN BAARISSA", ja antoi lapun vastaanottoapulaiselle, joka katsoi sitä.
  "Siltä varalta että minulle soitetaan. OK?"
  Vastaanottoapulainen tutki paperia edelleen.
  "Haluatko, että tarkistan onko hän huoneessaan?" mies kysyi.
  "Tiedänhän minä, ettei astrologia ole tiedettä", Gail sanoi. "Ei tietenkään ole. Se on pelkästään sattumanvarainen sääntökokoelma niin kuin shakki tai tennis tai mikä se kumma juttu on jota te englantilaiset harrastatte?"
  "Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?"
  "Parlamentaarista demokratiaa. --"
  Pikkuruinen valvontakamera baarin yllä oli kääntynyt seuraamaan hänen liikkeitään. Se sekoitti hänen konseptinsa. Useimmat eivät olisi huomanneet mokomaa. Sitä ei ollut suunniteltu huomattavaksi. Sitä ei ollut suunniteltu vihjaamaan, että nykyisin ei edes kallis ja tyylikäs newyorkilainen hotelli voinut olla varma siitä, ettei joku asiakkaista äkkiä vetäisi asetta esiin tai esiintyisi ilman solmiota.
  Siinä ajassa, jota me naurettavasti sanomme menneisyydeksi, on Linnunradan käsikirja liftareille puhunut paljonkin rinnakkaisista maailmankaikkeuksista. Sellaisia asioita eivät kuitenkaan ymmärrä muut kuin ylemmän asteen jumalat, ja kun nyttemin on sitovasti todistettu, että kaikki tunnetut jumalat ilmaantuivat maailmaan reilut kolme miljoonasosasekuntia maailmankaikkeuden synnyn jälkeen eivätkä sitä edeltäneellä viikolla niin kuin he itse ovat tähän asti väittäneet, heillä on melko paljon selitettävää jo siinä, eivätkä he siis voi tässä yhteydessä kommentoida astrofysiikkaan liittyviä asioita.
  Käsikirjan mukaan tärkein rinnakkaisia maailmankaikkeuksia koskeva asia on se, etteivät ne ole rinnakkaisia.
  On myös tärkeää ymmärtää, etteivät ne tarkkaa ottaen ole liioin maailmankaikkeuksia, mutta on helpompaa yrittää ymmärtää se vähän myöhemmin, kun on ensin ymmärtänyt sen että mikään mitä on siihen saakka ymmärtänyt ei ole totta.
  Syy siihen etteivät ne ole maailmankaikkeuksia on se, että mikään maailmankaikkeus ei ole entiteetti sinällään, vaan ainoastaan tapa tarkastella sitä mistä teknisesti käytetään nimitystä KYS eli Koko yleinen sekasotku. Koko yleinen sekasotkukaan ei oikeastaan ole olemassa, vaan se on vain niiden lähestymistapojen kokonaisuus, joilla sitä voisi tarkkailla jos se olisi olemassa.
  Syy siihen miksi ne eivät ole rinnakkaisia on sama kuin se miksi meri ei ole rinnakkainen. Se ei merkitse mitään. Koko yleisen sekasotkun voi jakaa osiin miten vain, ja tavallisesti lopputuloksena on se jota joku sanoo kodikseen.
  Nyt saa ihan vapaasti jokeltaa.
  Nilkkaa särki epätavanomaisen pirusti. Lattia ei ollut ainoastaan vajaata kymmentä senttiä kauempana ilmastointitunnelista, se oli myös eri planeetalla, mutta ne sentit hänet olivat yllättäneet. Linnunradan käsikirjan toimitalo siirrettiin hyvin usein nopeasti uudelle planeetalle ilmastollisista, vieraanvaraisuudellisista, energialaskullisista tai verotuksellisista syistä, mutta se rekonstruoitiin aina täsmälleen samalla tavalla lähes molekyylin tarkkuudella. Monille yhtiön työntekijöistä toimistotalon pohjapiirros edusti ainoaa pysyväistä osatekijää heidän rajusti vääristyneessä maailmankuvassaan.
  Antwelmin olettamus oli nini kertakaikkisen mainio, että hänet julistettiin pyhimykseksi. Eikä se siihen jäänyt, vaan kaikki aiemmat pyhimykset, jotka oli julistettu pyhimyksiksi siksi että heidät oli surkeasti hirtetty tai siksi että he olivat eläneet pää alaspäin sontatynnyrissä, alennettiin arvoasteikossa ja heistä ruvettiin puhumaan vähän vaivautuneeseen sävyyn.
  Mitä tahansa loogisesti ajattelevaa olentoa voi huiputtaa jokin sellainen, joka ajattelee vähintään yhtä loogisesti. Helpoin tapa huijata täysin loogista robottia on syöttää sille sama ärsykeketju kerta toisensa jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan niin että se lukkiutuu ohjelmasilmukkaan. Parhaiten tämän osoitti kuuluisa sillivoileipäkoe, jonka suoritti MYIMHSI (Maximegalonin Yllättävän Ilmeisen Mahdollisimman Hitaan Selvittämisen Instituutti) tuhansia vuosia sitten.
  Valitettavasti tarjoiluvaunu ei ollut paikallaan. Ford heittäytyi epätoivon vimmalla kylki edellä sivuun ja teki kuperkeikan Ledaa ja mustekalaa kohti. Sekään ei ollut paikallaan. Hän pyöriskeli ja syöksähteli pakokauhun vallassa umpimähkään ympäri huonetta, kompastui ja tömähti päin ikkunaa, joka onneksi oli ohjuksenkestävä, kimmahti takaisinpäin ja kaatui hengästyneenä ja mustelmilla tyylikkäänharmaan nahkasohvan taakse. Sohva ei ollut ennen ollut siinä.
  "Sisääntulotapanne saa minut otaksumaan, että teillä ei ole tarjota uutta materiaalia, hmm, Käsikirjalle juuri tällä haavaa", sanoi sliipattu henkilö. Hän nojasi istuessaan kyynärpäihinsä ja piteli sormenpäitä vastakkain. Käsittämätöntä, ettei tästä tavasta ole määrätty kuolemanrangaistusta.
  "Vai organisaation?" Ford karjui. "Organisaation muka! Pirun tyhmä sana kuvaamaan tätä lafkaa!"
  "Olemme täysin samaa mieltä. Surkea rakenne, liikaa resursseja, huonosti johdettu, liikaa juovuksissa. Ja se koski vasta päätoimittajaa", Harl sanoi.
  "Minä hoidan täällä vitsit", Ford ärähti.
  "Ei", sanoi Harl. "Te saatte hoitaa ravintolapalstan."
  Hän heitti eteensä pöydälle muovikortin. Ford ei tehnyt elettäkään ottaakseen sen.
  "Te mitä?" Ford sanoi.
  "Ei. Minä Harl. Te Prefect. Te hoitaa ravintolapalsta. Minä päätoimittaja. Minä istua tässä, käskeä teitä, te hoitaa ravintolapalsta. Ymmärtääkö te?"
  "Tapa!" Ford huusi. Hän huusi sen pyyhkeelleen.
  Pyyhe hypähti Harlin käsistä.
  Se ei johtunut siitä, että pyyhkeellä itsellään oli liikkellepanevaa voimaa, vaan siitä, että Harl hätkähti ajatusta että asia voisi olla niin. Seuraavaksi hän hämmentyi nähdessään Fordin hyökkäävän kohti kädet ojossa. Itse asiassa Ford syöksyi ottamaan luottokorttia, mutta sellaiseen asemaan kuin Harl oli päässyt ei päässyt sellaisessa organisaatiossa kuin Harl oli omaksumatta terveellisen vainoharhaista elämänkatsomusta. Hän ryhtyi järkeviin varotoimiin: heittäytyi taaksepäin, kolautti samalla päänsä rajusti ohjuksenkestävään ikkunaan ja vajosi sitten huolestuttavaan ja hyvin henkilökohtaiseen unimaailmaan.
  Tärkein vientiartikkeli oli mitänyttiläisen suosian nahka, mutta se ei käynyt kovin hyvin kaupaksi, koska kukaan täysjärkinen ei halunnut ostaa mitänyttiläisen suosian nahkaa. Kauppa kannatti nipin napin siksi, että Linnunradasta löytyy aina huomattava määrä tyyppejä, jotka eivät ole täysissä järjissään.
  Fordilla oli ikioma eettinen säännöstönsä. Eihän se hääppöinen ollut, mutta se oli hänen omansa ja hän piti siitä kiinni, kutakuinkin. Yksi säännöistä oli se, että hän ei koskaan ostanut juomiansa. Hän ei ollut ihan varma oliko sillä mitään tekemistä etiikan kanssa, mutta sitä on tultava toimeen sillä mitä on. Hän vastusti myös ehdottoman tiukasti kaikkiin eläimiin kohdistuvaa julmuutta, kaikkiin paitsi hanhiin. Lisäksi hän ei koskaan varastanut työnantajaltaan.
  Hän olisi voinut tehdä melkein mitä tahansa. Hän olisi voinut siirtää koko yhtiön omiin nimiinsä, mutta hän epäili, ettei se olisi jäänyt huomaamatta. Eikä hän edes halunnut sitä itselleen. Siitä olisi seurannut vastuuta, pitkiä työpäiviä toimistossa puhumattakaan suurista ja aikaavievistä petosoikeudenkäynneistä ja pitkistä linnareissuista.
  "Kuinka sinä sinne pääsit?" Arthur huusi ymmällään.
  "Et kai sinä kuvittele että minä kerron sinulle noin vain sen minkä keksimiseksi sain istua neljäkymmentä kevättä, kesää ja syksyä pylvään nenässä?"
  "Entä talvea?"
  "Mitä talvista?"
  "Etkö istu pylvään päässä talvisin?"
  "Vaikka olenkin suurimman osan elämästäni istunut pylvään päässä", ukko sanoi, "niin ei se merkitse sitä että olen idiootti. Talveksi menen etelään. Minulla on rantahuvila. Istun siellä savupiipun nokassa."
  'Varjele minua tietämästä sellaista, jota minun ei tarvitse tietää. Varjele minua tietämästä että on mahdollista tietää jotakin, jota en tiedä. Varjele minua tietämästä, että olen päättänyt olla tietämättä asioita joita olen päättänyt olla tietämättä. Amen.'
  Hän oli juuri lukenut kirjan, jonka päähenkilö oli viikon aikana puuhaillut puutarhassa, pelannut koripalloa, ollut mukana korjaamassa tietä, siittänyt lapsen ja sitten yllättäen kuollut janoon toiseksi viimeisessä luvussa. Arthur oli ärtyneenä selaillut kirjaa taaksepäin ja lopulta löytänyt toisesta luvusta lyhyen viittauksen jonkinlaiseen vesijohto-ongelmaan. Sillä lailla. Kaveri kuolee. Sellaista sattuu.
  Aluksen järjestelmät väittivät koko syöksyn ajan että kaikki oli aivan kunnossa ja hallinnassa, mutta kun alus sitten joutui rajuun syöksykierteeseen, niitti puolisen kilometriä metsää ja lopulta räjähti leimuavaksi tulipalloksi, kävi selväksi, ettei se ollut totta.
  Kun yritetään suunnitella jotakin täysin idioottivarmaa, niin tavallisesti erehdytään aliarvioimaan täysidioottien nerokkuus.
  "Laite, joka ei mitenkään voi mennä epäkuntoon, poikkeaa laitteesta, joka voi mennä epäkuntoon siten, että kun laite, joka ei mitenkään voi mennä epäkuntoon, menee epäkuntoon, on sitä mahdotonta korjata tai löytää uutta sen tilalle."
  Jos kyläläiset olisivat olleet avaruusalusasiantuntijoita, he olisivat heti huomanneet että se oli aika näppärä vekotin, pieni sulavalinjainen Hrundi, nelipaikkainen kaunotar, jossa oli suurin piirtein kaikki mahdolliset esitteessä mainitut lisävarusteet paitsi tehovektoristabilisoijaa johon vain nynneröt sortuivat. Tiukka kurvi trilateraalisen aika-akselin ympäri ei onnistu jos aluksessa on tehovektoristabilisoija. Hyvä on, onhan se vähän turvallisempi, mutta ohjattavuus kärsii.
  Ja kuka oli outo tyttö, joka seisoskeli mökin edessä, potkiskeli maata äkäisen näköisenä ja osoitti kaikin tavoin ettei halunnut olla siinä missä oli. Tuntui kummalta, että joku tuli peräti enigmaattisesta paikasta saakka vaunuilla, jotka olivat selvästi paranneltu versio niistä tulisista vaunuista jotka olivat tuoneet voileiväntekijän heidän luokseen, ellei hän edes halunnut olla missä oli.
  "-- Tiesitkö, että kuolemanrangaistusta on taas ehdotettu otettavaksi käyttöön vakuutusyhtiöiden johtajia varten."
  "Niinkö?" Arthur sanoi. "En tiennyt. Mistä rikoksesta?"
  Trillian rypisti otsaansa.
  "Mitä sinä tarkoitat, rikoksesta?"
  "Ai jaa."
  Pelottavinta vogoneissa oli heidän täysin mieletön päättäväisyytensä tehdä se mitä he olivat päättäneet tehdä. Ei kannattanut vedota heidän järkeensä, koska sitä ei ollut. Mutta jos piti päänsä kylmänä, saattoi joskus käyttää hyväkseen heidän älyttömän nuijaa sinnikkyyttään olla älyttömän nuijia. Ei se siitä johtunut, että heidän vasen kätensä ei niin sanotusti aina tiennyt mitä oikea teki, vaan hyvin usein oikeallakin kädellä oli siitä aika hämärä käsitys.
  Aika, kuten tiedämme, on suhteellista. Sitä voi matkustaa valovuosia kautta tähtitarhojen ja tulla takaisin, ja jos matkustaa valon nopeudella on vanhentunut vain muutamia sekunteja, kun kaksoisveli tai -sisar on vanhentunut vain muutamia sekunteja, kun kaksoisveli tai -sisar on vanhentunut kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä tai kuinka monta vuotta tahansa siitä riippuen kuinka kauas toinen on matkustanut.
  Se on syvä henkilökohtainen järkytys, varsinkin jos ei ole tiennyt omistavansa kaksoisveljeä tai -sisarta.
  Viime vuosien aikana kello oli saanut kokea monenmoista, josta suurin osa ei kuulunut takuuehtojen piiriin. Ei hän tietysti olettanut, että takuuehdoissa erityisesti mainittaisiin että kellon taattiin toimivan vain maapallon painovoiman ja magneettikentän eriyisolosuhteissa ja vain silloin kun vuorokausi oli kaksikymmentäneljätuntinen eikä planeetta räjähtänyt jne. Ne olivat senlaatuisia erityisolettamuksia että jopa lakimiehet olisivat unohtaneet ottaa ne mukaan.
  Seuraavana päivänä Trashbarg tuli käymään ja puheli kaikenlaisia Bob-juttuja. Hän yritti vaikuttaa rauhoittavasti ja kehotti Randomia pohdiskelemaan jättimäisen pihtihännän mysteeriä. Random sanoi ettei jättimäistä pihtihäntää ollut olemassa ja Trashbarg muuttui hyvin kylmäkiskoiseksi ja vaitonaiseksi ja sanoi että Random joutuisi uloimpaan pimeyteen. Random sanoi että hyvä, siellä hän oli syntynytkin, ja seuraavana päivänä tuli paketti.
  Pitkään keskusteltiin ja väiteltiin siitä, missä maailmankaikkeuden niin sanottu "puuttuva eli pimeä aine" piileksi. Joka puolella Linnunrataa kaikkien tärkeimpien yliopistojen luonnontieteelliset tiedekunnat hankkivat aina vain monimutkaisempia laitteita tutkiakseen kaukaisten galaksien keskuksia ja sitten koko maailmankaikkeuden keskustaa ja laitoja, mutta kun asia lopulta selvisi, kävi ilmi että se oli juuri se aine johon laitteet pakattiin.
  "Anteeksi", se sanoi äkkiä, "minun on vain kalibroitava itseni. Kuuletko mitä minä nyt sanon?"
  "Mitä sinä sitten sanot?" Random tivasi.
  "Hyvä", lintu sanoi. "Entä kuuletko nyt?" Sillä kertaa se puhui huomattavasti korkeammalla äänellä.
  "Tietenkin!" Random vastasi.
  "Entä kuuletko tämän?" lintu kysyi nyt kolkon matalalla äänellä.
  "Kuulen kyllä!"
  Seurasi hetken hiljaisuus.
  "Ilmeisesti et", lintu sanoi parin sekunnin päästä.
  "Ymmärrän, edelleen liian monta, mutta ainakin lähestymme oikeita mittasuhteita. Hyvä. Ei, oikea vastaus on yksi appelsiini ja kaksi sitruunaa."
  "Mitä sitruunaa?"
  "Jos minulla on kolme sitruunaa ja kolme appelsiinia, ja menetän kaksi appelsiinia ja yhden sitruunan, niin mitä jää jäljelle?"
  "Täh?"
  "OK, vai siihen suuntaan aika sinun mielestäsi kulkee.--"
  "--Jos sinua kiinnostaa, voin kertoa, että sinun maailmassasi liikut vapaasti kolmessa ulottuvuudessa, joita sanot tilaksi. Liikut lineaarisesti neljännessä, jota sanot ajaksi, ja pysyt paikallasi viidennessä, joka on todennäköisyyden perusta. Sitten kaikki muuttuukin vähän monimutkaisemmaksi, ja ulottuvaisuuksissa 13-22 tapahtuu kaikenlaista sellaista mistä et halua tietää mitään. Tällä hetkellä sinun ei tarvitse tietää muuta kuin se, että maailmankaikkeus on paljon monimutkaisempi kuin kuvittelitkaan, vaikka jo ajattelisitkin että se on aika pirun monimutkainen. Voin olla käyttämättä sellaisia sanoja kuin 'piru' jos ne loukkaavat sinua."
  Taivas rupesi vaalenemaan lännessä, josta aurinko nousi. Arthur ei erityisemmin halunnut nähdä sitä. Sellaisen pirunmoisen yön jälkeen hän ei kerta kaikkiaan kaivannut enää mitään hemmetin päivää töpeksimään ympäriinsä.
  "Sinä et tajua kuinka tärkeää tämä on", Ford sanoi.
  "Mitä? Vaikka minun tyttäreni on ypöyksin jossakin päin Linnunrataa, niin sinusta minä en..."
  "Säälitään Linnunrataa myöhemmin", Ford sanoi.
  Fordin silmät soukkenivat.
  "Eikös tämä ole nyt sitä mitä teikäläiset sanovat sarkasmiksi, häh?"
  "Ajallista käänteistekniikkaa."
  Arthur tarttui päähänsä ja keinutteli sitä hitaasti edestakaisin.
  "Onko olemassa mitään inhimillistä keinoa", hän valitti, "jonka avulla voin estää sinua kertomasta minulle mikä se ajallinen käänteisperhanamikälie on?"
  "Minä hyppäsin pilvenpiirtäjän ikkunasta."
  Se piristi Arthuria.
  "Jaa", hän sanoi. "Hyppää uudestaan."
  "Minä hyppäsinkin."
  "Hmmm", sanoi Arthur pettyneenä. "Siitä ei siis ole mitään hyötyä."
  "Sanotaan nyt sitten vaikka että tajuan, niin sitten sinä voit kaikesta huolimatta jatkaa."
  "Elämä", hän sanoi, "tulee olemaan hyvin paljon vähemmän omituista ilman sinua!"
  Arthur oli aivan ihmeissään.
  "Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään noin kaunista", hän sanoi.
  Ford huusi Arthurin korvaan: "Minne se sanoi meidän olevan menossa?"
  "Se puhui jotakin Kuninkaasta", huusi Arthur ja piteli kaikin voimin kiinni elukasta.
  "Mistä kuninkaasta?"
  "Sitä minäkin kysyin. Se puhui vain Kuninkaasta."
  "Minä en tiennytkään että on olemassa jokin erityinen Kuningas", Ford huusi.
  "En minäkään", huusi Arthur takaisin.
  "Paitsi tietysti Kuningas", Ford huusi. "Enkä usko että ukko tarkoitti häntä."
  Aikakauslehdissä oli vähän väliä stressitaulukoita. Työpaikan menetyksestä tuli viisikymmentä pistettä. Seitsemänkymmentäviisi sai avioerosta tai kampauksen muuttamisesta ja niin edelleen. Taulukoissa ei koskaan mainittu humanoideja tai Rupert-planeettaa, mutta Tricia oli varma että kyllä niistäkin muutama kymmenen pistettä heruisi.
  "Mistäkö kysymys? Vain yhdestä perhanan vieraasta avaruusaluksesta!"
  "Mistä? Missä?"
  "Regent's Parkissa. Iso hopeanhohtoinen kone. Joku tyttö ja lintu. Tyttö puhuu englantia ja heittelee ihmisiä kivillä ja haluaa että joku korjaa hänen kellonsa. Ala painua."
  Paikassa oli noin kolme muuta asiakasta. He istuivat pöydissä maistelemassa olutta. Noin kolme. Joidenkin mielestä heitä oli tasan kolme, mutta se ei ollut sellainen paikka, ei sellainen jossa oltiin turhantarkkoja.
  "Maksumääräys varmistetaan vasta kun juttu tulee perille. Olen järjestänyt niin, ettei lähetyspaikkaa saada selville. Varmistusta tämä lasku totisesti kaipaakin", hän lisäsi hiljaa ja katsoi oluttaan pirullinen virnistys huulillaan.
  "Vaikka et ole muuta ostanut kuin pari olutta ja sämpylät vai?"
  "Ja antanut laulajalle juomarahaa."
  "Kuinka paljon sinä sitä annoit?"
  Ford sanoi summan uudelleen.
  "En minä tiedä kuinka paljon se on", Arthur sanoi. "Paljonko se tekee punnissa? Mitä sillä saisi?"
  "Sillä voisi ostaa karkeasti arvioiden...hmm..." Ford siristi silmiään ja teki laskelmia päässään. "Sveitsin", hän lopulta sanoi.
   "Hetki vain", Ford huusi ja jatkoi neuvotteluaan huonepalvelun kanssa. "Sitten tarvitaan luonnonmukainen suojelualue niille eläimille, jotka eivät pärjää luonnossa", hän sanoi. "On järjestettävä ihmisiä etsimään parhaita paikkoja niille. Täytyy ehkä ostaa jokin Zairen kaltainen paikka ja ehkä joitakin saaria. Madagaskar. Baffin. Sumatra. Sellaisia paikkoja. Tarvitaan monenlaisia elinympäristöjä. Kuule nyt, en ymmärrä ollenkaan mikä ongelma tässä nyt on? Opettele delegoimaan. Palkkaa ihan kenet haluat. Pane töpinäksi. Luottoa kyllä löytyy. Ja sinihomejuustokastiketta salaatille. Kiitos."
  "Onko aulassa? Haluaisitko omistaa tämän hotellin? Saat sen, jos onnistut viidessä minuutissa ottamaan selville, mihin kaikkiin kerhoihin Tricia McMillan kuuluu. Pane koko juttu tämän huoneen laskuun."
  Ford Prefect ei ollut Stavron kerhon jäsen, vaikka olikin kerran pistäytynyt tämän toisella kerholla New Yorkissa. Fordilla oli hyvin yksinkertainen menetelmä sellaisiin kerhoihin pääsemiseksi joiden jäsen hän ei ollut. Hän vain livahti sisään heti kun ovi aukeni, osoitti takanaan tulevaa Arthuria ja sanoi: "Kaikki hyvin, hän on minun vieraani."
  Grebulonien Johtaja katsoi ryhtyneensä varsin myönteisiin toimiin, mutta siitä huolimatta kuukaudesta tuli hyvin onneton. Se oli aika lailla samanlainen kuin kaikki aikaisemmatkin kuukaudet, mutta nyt ei televisiosta enää tullut mitään. Hän rupesi sen sijaan kuuntelemaan viihdemusiikkia.

Sivun ylälaitaan
Takaisin pääsivulle


Valid HTML 4.01!